You get what anyone gets; you get a lifetime

Death, albumissa Brief Lives

Viime vuoden viimeinen mutta ei suinkaan vähäisin loppuun saatettu lukukokemus oli The Sandman -sarjakuvat. Kirjoitin niistä jo aiemmin, kun olin aloittanut kymmenen albumin sarjan lukemisen. Viimeiset kolme albumia luin vasta joululomalla, mutta jos olisin tiennyt miten hienoja ne olivat, olisin tarttunut niihin jo aiemmin enkä unohtanut niitä hyllyn päälle, kuten syksyllä kävi. Sandmanin tarinan huipennus oli kolmessa viimeisessä albumissa, ja olenpa kiitollinen mm. albumit minulle lainanneelle ystävälle, joka ei spoilannut viimeisiä ratkaisuja.

Sandman eli Dream on siis tällä hetkellä esim. Stardustista tunnetun Neil Gaimanin luoma sarjakuvahahmo, Uni ja unen valtakunnan valtias. Dream on pitkä, kalpea ja hiukset sekaisin - nämä piirteet pysyvät vaikka sarjakuvan piirtäjät vaihtuvat. Neil Gaiman on nimenomaan sarjakuvien käsikirjoittaja, ei piirtäjä. En tunne sarjakuvien maailmaa juuri ollenkaan, joten en osaa sanoa miksi Sandman on niin nerokas omassa lajissaan. Sillä on valtava suosio, Dream on aivan kulttikamaa ja Neil Gaiman ihailtu, uutta luova nero tietyissä piireissä. Ehkä se johtuu idean omalaatuisuudesta tai tarinoiden monikerroksellisuudesta, tai ehkä syynä on kirjalliset viittaukset, joita älykkölukijat voivat bongata Gaimanin teksteistä. En tiedä, mutta minun sydämeni Dream vei mukanaan.

Aluksi pidin eniten juuri päähenkilöstä itsestään, mutta vähitellen kiinnyin koko Endlessien perheeseen. Dream ja sisaruksensa muodostavat siis perheen, joka on jumalia vanhempi ja ikuinen.
(Kuva löytyy monesta paikasta, esim. täältä.)

Vasemmalta Death (joka on saanut myös oman albuminsa), Destiny, Dream, Destruction, Desire ja edessä Despair ja Delirium. Muistaakseni ikäjärjestyksessä vanhin on Destiny, sitten Death, Dream ja Destruction, Despari ja Desire ovat kaksoset ja Delirium on nuorin, ikuinen lapsi.

- Del?  That's not for eating.  I think it's a table decoration.

- It's nice.  It tastes a bit like forever... I like the way colors taste.  Except I don't like crimsons... or turquoises... especially when they put their heads in their shells and won't play, and when you break their shells to let them out, they DIE...

- That's turtles, dear.  Or tortoises.

- I think it's Turquoises

 

Delirium, Death ja Despair albumissa The Wake

Lopulta kaikkein kiinnostavin hahmo oli Delirium, perheen kuopus. Eri piirtäjien käsissä Deliriuminkin piirteet vähän vaihtelevat, mutta rikkinäiset vaatteet, sotkuiset ja, öh, hyvin geometrisesti leikatut hiukset sekä eripariset silmät pysyvät. Deliriumin ympärillä leijuu koko ajan hänestä lähtöisin olevia kukkia, perhosia, sammakoita tms. Hän pysyy juuri ja juuri kasassa, eikä tunnu kykenevän suoraviivaiseen ajatteluun lainkaan (delirium = suom. houre, hourailu). Eräässä sarjakuvassa Delirium on veljensä Destinyn puutarhassa, jossa on patsaat kaikista Endlessin perheen jäsenistä. Siellä on myös patsas Deliriumista kauan aikaa sitten, jolloin hän oli vielä Delight. Missään vaiheessa Neil Gaiman ei selitä, mitä on tapahtunut, että Delight on muuttunut Deliriumiksi. Haluaisin tietää.

             

Delirium on jopa aavistuksen säälittävä, mutta hänen tilansa kohenee, kun hän saa veljeltään Destructionilta (olihan se hän? en muista enää tarkkaan) lahjaksi älykkään ja ironisen koiran nimeltä Barnabas. Koira vahtii ja valvoo Deliriumia ja pitää hänestä huolta.

Pasi Ilmari Jääskeläisen jälkeen tartuin Hoegin uusimpaan romaaniin Hiljainen tyttö (Tammi 2007). Jääskeläisen monitasoisen mutta silti lyhyen ja helppolukuisen kirjan jälkeen Hiljainen tyttö vei tajun. Ihan todella. Makasin joulupäivän sohvalla ja luin Hoegia, nukahdin välillä kirja syliini, heräsin ja luin taas vähän eteenpäin kunnes nukahdin taas. Lukemisesta tuli katkonaista. Koska nukahdin usein kesken lauseen, minulla oli vaikeuksia päästä kirjasta kärryille aina uudestaan ja uudestaan. Ei hyvä juttu silloin, kun kädessä on niin raskas kirja kuin Hiljainen tyttö on.

Minulla on Hoegin kokoinen aukko yleissivistyksessäni eli en ole lukenut Lumen tajua vieläkään, kaikista suosituksista huolimatta en vain ole saanut aikaiseksi. Nyt luulen, että se tulee tehtyä. Motivaatio nousi.

Hiljainen tyttö kertoo Kasper Kronesta, menestyneestä sirkusklovnista. Kasper Kronella on erityisen tarkka kuulo: hän kuulee kaukaa ja tarkasti, hän kuulee kaupungin äänet ja äänet kaupugin takaa. Mutta ennen kaikkea Krone kuulee ihmisten ominaissävelet. Jokaisella ihmisellä on oma sointinsa, ja niinpä Krone tulkitsee ihmisiä musiikkina. Klassisella musiikilla onkin erittäin suuri osa kirjassa, erityisesti Bachilla.

Juoni on vaikea selittää, kun sitä oli paikoin vaikea ymmärtääkin. Tarina sijoittuu maanjäristyksen jälkeiseen Kööpenhaminaan. Järistys on aiheuttanut tulvan kaupunkiin, tai osa kaupungista on vajonnut maan alle. Kasper on kohdannut KlaraMarian, pikkutytön, joka on hiljainen muihin ihmisiin verrattuna. Siinä missä Kasper Krone kuulee kaikki muut ihmiset sointuina, on KlaraMarian ääni hiljaisuus. Samanlaisia lapsia on muitakin, ja heillä on yhteys Kööpenhaminan maanjäristykseen, aivan kuin he olisivat tienneet sen tulevan. KlaraMaria on siepattu ja Kasper on luvannut pelastaa hänet, ja pelastusreissu kietoutuu isoihin kuvioihin. Samaan aikaan Kasper pakenee myös koko ajan poliisia, sillä hänet on tuomittu karkotettavaksi maasta veropetosten takia.

Välillä Kasper Kronen seikkailut muistuttavat tomintaelokuvaa: salkusta haalarit päälle, mukana eri alan osaajia, kävellään rottien täyttämään viemäriputkeen, avataan panssariovi, lasketaan superpitkää putkea kuin liukumäkeä; toisaalla paetaan sairaalasta ilmastointikäytävää pitkin; toisaalla paetaan poliisilta naamioitumalla naiseksi; toisaalla takaa-ajot autolla pimeässä yössä. Pelastaessaan KlaraMariaa Kasper Krone yrittää selvittää myös elämänsä rakkauden, Stine-nimisen naisen lähtöä. Sivujuonteena, päätarinaa tukemassa ovat myös Kasperin vanhemmat: aiemmin onnettomuudessa kuollut nuorallatanssija-äiti ja isä Maximillian, joka vaihtoi sirkuksen lakimiehen uraan voidakseen elättää perheensä. Isä on nyt kuolemansairas.

Minun ei ehkä olisi pitänyt lukea tätä kirjaa nyt. En tavoittanut Hiljaisen tytön monikerroksellisuutta, eikä kirja tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Ehkäpä luen sen joskus toiste uudestaan ja tavoitan paremmin sen, mitä Hoeg yrittää kirjallaan sanoa. Nyt en sitä löytänyt, vaan lukukokemukseni jäi hyvin pinnalliseksi.

Hoegin romaanin ilmestyminen suunnilleen vuosi sitten oli iso, odotettu juttu. Esimerkiksi HS julkaisi Hoegin haastattelun, kirjoitti kirjasta laajan arvostelun ja kertoi myös Hoegin tekemästä hyväntekeväisyystyöstä. Myös HS:n Lukupiirissä on keskusteltu Hiljaisesta tytöstä.

Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta on mielenkiintoinen kirja. Se on hämmentävä sekoitus dekkaria ja fantasiakirjaa (reaalifantasia on Jääskeläisen oma luonnehdinta, siitä lisää esim. Nonon haastattelussa), ja varmaankin sitä voisi lokeroida vaikka mihin kategorioihin, mutta tavallaan turhaan. Kategoriat eivät tee sille oikeutta.

Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo Ella Milanasta, vastavalmistuneesta äidinkielen opettajasta, joka tekee sijaisuutta kotikunnassaan Jäniksenselällä. Jäniksenselkä on pikkukaupunki, joka on hyvin kirjallisesti suuntautunut, sillä sieltä on kotoisin tunnetuin suomalainen lastenkirjailija Laura Lumikko. Hänen Otuksela-kirjansa ovat muumejakin suositumpia maailmalla, mutta kirjailijatar itse on syrjäänvetäytyvä ja omalaatuinen. Vuosikymmeniä sitten hän on perustanut Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon on ottanut jäseniksi yhdeksän lasta luvaten kouluttaa lapsista kirjailijoita. Yllättäen Ella Milanasta tulee Seuran kymmenes jäsen, mutta ennen kuin hän ehtii aloittaa koulutustaan, Laura Lumikko katoaa.

Ella Milana alkaa tehdä tutkimusta Laura Lumikosta. Materiaalin keräämiseen hän käyttää Seuran keskinäistä, salaista Peliä, jossa pelikumppanista imetään tietoa, ideoita, ajatuksia, tunteita - mitä vaan materiaaliksi sopivaa. Jääskeläinen on kuvannut Pelin pelottavaksi ja uhkaavaksi, sitä ei tehnyt mieli itse kokeilla. Ellan tutkimusten edetessä hän saa selville asioita Seuran menneisyydestä, ja kirjan loppupuolen tunnelma on hyvin paljon alkua tiiviimpi ja jännittävämpi.

Alkupuolella kirjaa ajattelin, että teksti tuoksuu vielä nuorelta kirjailijalta, että siinä on jotain sellaista liian yrittämisen makua. Ehkäpä se maku oli kuitenkin vain omassa päässäni, sillä loppupuolella kirjaa se haihtui. Jääskeläinen osaa hienon taidon kertoa lukijalle paljon, mutta ei kaikkea. Jäniksenselän kaupungista, Laura Lumikon salaisuudesta ja tarinan jatkossa jäi lukijan omille ajatuksille paljon tilaa. Hieno ja myös rohkea juttu oli myös se, että kirjassa oli oikeasti hauskojakin juttuja. Minä ainakin nauroin välillä hyville ilmaisuille, hauskoille jutuille tai sanankäänteille. Sanon sitä rohkeudeksi sen takia, että joskus tuntuu kuin "oikean" kirjallisuuden pitäisi olla vakavaa. Että hauskat kirjat ovat oma kategoriansa (taas ne!) ja että niistä ei voi puhua samassa kappaleessa. Mutta Lumikko ja yhdeksän muuta on todella hyvä kirja samalla kun se on hauska, jännittävä ja omaperäinen, minun mielestäni ainakin. Ja varmaan myös monen muun. Lisää kehuja esim. HS:n arvostelussa.

Ja kannattaa lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura. Sekin on ihan hyvä omassa lajissaan.

Eniten koko syksynä odottamani kirja - ja nyt se on luettu. Fanitan Juha Itkosta aika paljon, olen fanittanut aina esikoisromaanista Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) asti. Se kirja jätti minuun jäljen, jollain selittämättömällä tavalla se puhutteli vaikka aihe oli vieras. Koska myös Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) oli hyvä, odotin tämän uusimman lukemista aika kovasti. Odotin kyllä, mutta aika kärsivällisesti: hypistelin kirjaa kaupoissa, mutta en liittynyt kirjaston varausjonoon (25 varausta  juuri nyt Jyväskylän kaupunginkirjastossa). Ja sitten yllättäen siskoni oli saanut sen kaveriltaan lainaksi ja toi jouluksi kotiin - mikä aarre! Hetken vielä pyristelin, luin Pratchettia kevennykseksi Mukkan jälkeen, ennen kuin raaskin avata Itkosen uusimman romaanin Kohti (Otava 2007).

Kohti vei Itkosen jälleen Finlandiaehdokkaaksi, mikä takasi hyvän julkisuuden. Toisaalta nuorena, edustuskelpoisena (mitä siihen ikinä haluaakin sisällyttää) kirjailijalahjakkuutena Itkonen on aika paljon esillä mediassa. Joka tapauksessa kirjasta on kirjoitettu paljon, hyvä arvio esimerkiksi Een blogissa.

Kohti on nykyaikainen perheromaani, siinä mielessä, että sen päähenkilöt muodostavat palasiksi hajonneen perheen. Isä Tapani Ansas, poika Jussi ja tytär Julia ovat ajautuneet niin kauas toisistaan, että vaaditaan matka tsunamin ruhjomaan Khao Lakiin ennen kuin he pystyvät lähestymään. Perheen äiti Anneli on kuollut sen jälkeen, kun Tapani ja hän erosivat. Melko tärkeä sivuhenkilö on myös perheenjäsen, Jussin vaimo Anna nimittäin, miniä ja käly siis. Anna ei ole Thaimassa, mutta Jussin elämän koossapysymisen kannalta Anna on ratkaiseva.

Itkonen antaa kunkin päähenkilön vuorollaan pauhata oman ideologiansa ja maailmankuvansa puolesta sivutolkulla. Miksi Kohti on näin paksu? Jossain haastattelussa (olisiko ollut kirjamessuilla) Itkonen sanoi, että hän ei halunnut jättää mitään pois, vaikka kirjasta tulikin pitkä ja osin paatoksellinen. Kaikella siinä on paikkansa ja kaikki lauseet ovat tärkeitä. Se on totta siinä mielessä, että Itkosen tyyli kirjoittaa perustuu jonkinlaiseen aika mukaansatempaavaan rytmiin. Lauseet ovat välillä puolen sivun mittaisia, välillä vain yhden sanan. Pilkkuja on ja ei ole, kirjoitus on välillä kuin puhetta, välillä kuin ihme ja välillä jotain muuta.

Jussilla, Julialla ja Tapanilla on omia ongelmiaan, joita he ratkovat samalla kun selvittävät alkuperäistä tehtävää: miten saada maailmanparantaja Julia palaamaan takaisin Suomeen. Minulla oli vaikeuksia samaistua keneenkään päähenkilöistä, sillä he kaikki tuntuivat etäisiltä omaan maailmaani nähden. Silti minä vuoroin pidin heistä, vuoroin inhosin, sillä he olivat typeryydessään, heikkoudessaan ja viisaudessaan kuitenkin moniongelmainen perhe, ja perheen käsite puhuttelee minua.

Itkosen kirjojen lopetukset ovat yleensä hyviä, eikä Kohti ollut poikkeus. Siskoni rinnasti sen Lost in Translation -leffan lopetukseen, ja se oli minusta hyvä vertaus: kun viimeiset sanat jätetään kertomatta, jää lukijalle valinnanvaraa. Hienosti lopetettu romaani, Juha Itkonen. Kirjoita lisää.

Jos Timo K. Mukka jäi soimaan ajatuksiin pitkäksi aikaa (on siellä oikeastaan vieläkin), oli Terry Pratchett (eurooppalaisen kustantajan sivuilla ja Wikissä) juuri sopivaa luettavaa loman alkajaisiksi: kevyttä, harmitonta ja aina yhtä hassua. Kyllä vain, yhä vieläkin jaksan nauraa hihitellä Pratchettin vitseille.

Talventakoja (Karisto 2007) jatkaa Pratchettin nuorisosarjaa, joka kertoo teräväpäisestä noitaoppilaasta Tiffany Särkysestä. Vaikka tarinat sijoittuvat Kiekkomaailmaan, ovat viittaukset siihen vähissä. Kiekkomaailma on tausta, ei tarinan kehys niin kuin muissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Muori Säävirkku on keskeisesti mukana ja joitain muista kirjoista tuttuja asioita voi bongata, esimerkiksi Kuoleman, mutta oleellista se ei ole. Aikaisempien Tiffanysta kertovien kirjojen (Vapaat pikkumiehet ja Tähtihattu) lukeminen auttaa ymmärtämään Talventakojaa, mutta ei ehkä silti ole välttämätöntä.

Tällä kertaa Tiffany innostuu hiukan liikaa vuodenaikojen vaihtumiseen liittyvästä Morristanhusta, hyppää tanssijoitten joukkoon (tietenkin kiellettyä) ja saa itsensä Talventakojan ihastumaan itseensä. Sinnikäs ihailija haluaa tehdä Tiffanysta kuningattarensa. Tiffany ei tietenkään moiseen suostu, mutta Pratchettin eduksi on sanottava, että hän on kirjoittanut Tiffanysta ihmisen. Jopa hyvin jalat maassa -tyyppinen ja älykäs Tiffany on ihan oikea nainen ja tuntee itsensä imarrelluksi, kun kaikki maailman lumihiutaleet ovatkin yhtäkkiä hänen kuviaan. Sen sijaan jättimäiset Tiffanya esittävät jäävuoret merellä menevät jo hänenkin mittapuullaan överiksi.

Tiffany itse ei vetoa minuun mitenkään erityisesti, mutta olen lukenut näitä kirjoja Feeglien takia. He ovat niitä vapaita pikkumiehiä, joista sarjan eka osa on saanut nimensä. Feeglet ovat pieniä sinisiä miehiä, joilla on kiltti yllään, jotka rakastavat yli kaiken tappeluita, olutta ja jälleen tappeluita. He pelkäävät ainoastaan nalkuttavia, vihaisia naisia sekä lakimiehiä. Ja myös liian pitkiä sanoja kirjoissa. Feeglet elävät omassa erikoisessa yhdyskunnassaan, jossa on vain yksi nainen, joka johtaa koko klaania. Feeglet ovat mainio keksintö Pratchettiltä. Suomentajalle heidän kielensä on saattanut tuottaa päänvaivaa, mutta minusta Mika Kivimäki onnistuu ihan hyvin. Silti tämän kirjan luettuani tuli ensimmäisen kerran ihan oikea mieliteko lukea jotain Pratchettia alkukielelläkin - Neil Gaimanin tapaan hänen kaikki kielelliset kommervenkkinsä eivät kuulema ole käännettävissä.

Juuri nyt minusta tuntuu, kuin olisin pitkästä aikaa lukenut jotain tärkeää kotimaisen kirjallisuuden ymmärtämisen kannalta. Timo K. Mukka on ollut aiemmin minulle tuttu vain nimenä, mutta hänelläkin on oma persoonallinen paikkansa kirjallisuutemme historian kaanonissa. Kirjallisuudentutkijat osaavat varmasti kertoa hänen merkityksestään enemmän, minä tyydyn henkilötiedoissa toistaikseksi vain Wikipedian artikkeliin.

Timo K. Mukka (1944-1973) oli lappilainen kirjailija, joka teki aikanaan lyhyen ja särmikkään uran. Hän kuoli jo 29-vuotiaana, aivan liian nuorena siis. Tämä ilmeisen omalaatuinen persoona eli suurimman osan elämästään syrjäisessä kylässä Napapiirin pohjoispuolella. Hän opiskeli hetken aikaa Helsingin taideakatemiassa kuvataidetta, mutta palasi melko nopeasti takaisin Lappiin kirjoittamisen pariin. Maa on syntinen laulu on hänen ristiriitaisen vastaanoton saanut esikoisteoksensa. Ylen elävän arkiston mukaan teosta kutsuttiin lehdissä muun muassa brutaaliksi ja banaaliksi, ja Mukka oli 1960-luvulla "Suomen rivoin kirjailija". Minulla oli luettavanani Gummerruksen yhteisnide (Gummerrus 2004) Mukkan kahdesta ensimmäisestä teoksesta. Maa on syntinen laulu on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1964 ja kahdesta novellista tai pienoisromaanista koostuva Tabu vuonna 1965.

No kyllä, olihan sitä seksiä näissä kirjoissa riittämiin, mutta erityisesti Maa on syntinen laulu jäi eniten mieleen laulavasta rytmistä ja tarinan balladimaisuudesta. Ihmiset ja ympäristö on kuvattu pieniä viestejä tarkasti havainnoiden niin, että jopa täysin sisäsuomalainen lukija voi luulla tuntevansa lappilaista sielunelämää. Kirjan runomaisuutta lisäävät kauniit, aaltoilevat runot lukujen välillä. Maa on syntinen laulu sekä Tabun molemmat pienoisromaanit kertovat ihmissuhteista, intohimoista, rakkaudesta ja pettymyksistä. Elämän kovuudesta myös.

En ole nähnyt Rauni Mollbergin elokuvaa (josta artikkeli esim. täällä, mukana lisätietoa myös kirjasta), mutta mieli tekisi. Nyt Maa on syntinen laulu jäi soimaan mieleen ennen muuta runollisena kirjana ja pelkään hiukan, että elokuva muuttaisi sen mielikuvan - sanat kuvaksi muutettuna korostaisivat ehkä enemmän parittelun eläimellisyyttä kuin ihmisen elämänkaaren balladia. En tiedä onko näin, ja luulen joka tapauksessa ottavani jonain päivänä riskin ja katsovani myös elokuvan.

Finlandiaehdokkaaksi tänä syksynä yltänyt Sirpa Kähkönen (Yle:n elävässä arkistossa) kuvaa historiallisissa romaaneissaan kuopiolaista arjen historiaa. Hänen kirjansa ovat todellakin sitä aitoa tarinaa oikeista ihmisistä, kuvausta menneestä niin sanotusti alhaalta päin, mikrotasolta, mikä on nykyajan historiantutkimuksen trendi.

Olen lukenut Mustat morsiamet (Otava 2006, 1.p. 1998) joskus vuosia sitten, mutta nyt päätin aloittaa kirjasarjan uudelleen alusta. Jossain vaiheessa saan sitten  varmaan käsiini myös sen nyt palkintoehdokkaana olleen Lakanasiivet, joka on jo neljäs osa samaa romaanisarjaa. Mustat morsiamet kertoo 1920-30 luvuista talvisodan syttymiseen asti. Päähenkilö on Anna, joka muuttaa maalta kaupunkiin palvelijattareksi ja kokee sen tavallisen naisen kohtalon: rakastuu, tulee raskaaksi ja muuttuu nopeasti piiasta vaimoksi. Annan mies Lassi on punikki pahimmasta päästä, mikä tekee myös Annasta tuomittavan kahtiajakautuneessa maassa. Sosialistin vaimona myös hän joutuu kuulusteluihin, hän joutuu käymään Tammisaaren vankilassa ja joutuu kestämään miehensä salaperäiset agitaatioreissut. Anna ei itse ole kiinnostunut politiikasta, mutta suku vie hänetkin mukanaan.

Tavallisen ihmisen historian pieni yksityiskohta oli minusta juuri Annan epäpoliittisuus. Hänellä ei välillä ollut mitään aavistusta maailmanpolitiikan melskeistä eikä niiden asioiden vaikutuksesta Suomeen. Annan elämän tasolla paljon tärkeämpiä olivat koti ja perhe.

Annan luonnetta ja kehityskertomuksen vahvuutta on erittäin hyvin kuvattu HS:n arvostelussa. Eniten minulle jäi kirjasta mieleen Annan arkuus kirjan alussa. Siitä arkuudesta hän kasvaa aikuiseksi, reippaaksi ja vahvaksi ihmiseksi. Kuopiolainen murre oli myös hyväntuulista ja kevensi kirjaa, vaikka ei tämä erityisen raskas ollut muutenkaan. Suosittelen!

"-- Idan paikka oli taatusti näkemisen arvoinen. Se oli Idahon Excellentin komein rakennus. Kun tuli harjun yli kaupunkiin, näki heti ensimmäiseksi Idan paikan. Sitä ei voinut olla näkemättä - isoa, vaaleanpunaista, kaksikerroksista, limilautavuorattua hotellia, jossa oli kaksi kuistia ja jonka katolla uudessa kilvessä luki Intiaaninpää-hotelli."

"Ida Richilieu, Dellwood Barker ja minä katsoimme kadulla lojuvaa Gracie Hammeria, hevoskaukalossa kelluvaa Ellen Fintonia, Alma Hatchia, joka istui huumaantuneena, alasti, sääret ristissä ja tukka palaneena Gracie Hammerin ruumiin vieressä, ja pölyssä Gracien jalkojen juuressa lojuvia mustia, nahkaan sidottuja lehtikullattuja päiväkirjoja.
     'Katsokaa! Joka puolella seisoo mormoneja', Ida sanoi. 'Yksikään heistä ei yritä auttaa. Pastori Helm seisoi vähän aikaa yöpaitasillaan tuolla lipun alla iso kirjansa kainalossaan, omahyväisenä niin kuin olla saattaa - hän puhui tulesta ja tulikivestä, helvetistä, rangaistuksesta ja Herrasta.'
     Alma viittilöi käsivarrellaan ja sanoi: 'Nyt se romahtaa!' Kuulimme rysähdyksen, ja kun katsoimme, Intiaaninpää-hotelli-kyltti, jonka kirjaimet kuplivat kuumuudesta, putosi saranoiltaan.
     Idan paikka romahti kasaan, taittui kaksin kerroin kuin Alman ruumis, kun Dellwood Barker oli lyönyt häntä, romahti kasaan kuin pyörtyvä tybonainen hirret liikahdellen, kun tuli laantui."

Tom Spanbauerin Mies joka rakastui kuuhun jäi mieleen ja palasi ajatuksiin monta kertaa viime viikonlopun aikana. Ei se ollut mitenkään maailmaa suurempi kirja, mutta aihe oli mielenkiintoinen ja kirjoitustapa erikoinen.

Kirja kertoo puoliverisestä intiaanipojasta, jonka nimi on Ulkona-Vajassa, kavereitten kesken vain Vaja. Nimi tulee hänen asuinpaikastaan: hän asuu Intiaaninpää-hotellin ulkopuolella olevassa vajassa ensin äitinsä kanssa ja lopulta yksin. Vajassa hän myös ottaa vastaan hotellinomistaja Ida Richileun hänelle järjestämiä asiakkaita nuoresta pojasta asti. Mies joka rakastui kuuhun on Vajan kasvukertomus, tarina hänen identiteettinsä rakentumisesta ja etsinnästä. Samalla se kertoo 1800-1900-lukujen taitteesta amerikkalaisessa, täysin suvaitsemattomassa pikkukaupungissa, joka pelkkää kaikkea valkoiseen mieheen verrattuna poikkeavaa.

Ida on Vajalle äidin korvike. Muutenkin pojan perhe muodostuu muuhun kaupunkiin nähden hyvin erikoiseksi: neljän hengen perheeseen kuuluu Idan ja Vajan lisäksi Alma Hatch -niminen kaunis prostituoitu sekä Dellwood Barker, joka on karjapaimen. Tämä perhe vannoo pysyvänsä ikuisesti toistensa tukena.

Spanbauer kuvaa loistavasti tämän persoonallisen nelikon värikkyyttä muutoin hiekanvärisessä kaupungissa, jota hallitsevat mormonit. Mormonit edustavat kirjassa pahuutta, suvaitsemattomuutta ja vahvaa kaksinaismoraalia, sillä monet Idan vastustajat käyvät iltaisin juomassa ja naimassa Idan paikassa (myös vajassa Vajan asiakkaina), mutta sunnuntaisin tuomitsevat hänet pastorin johdolla.

Googlattuani kirjan näin ohimennen, että jossain keskustelupalstalla tms. Mies joka rakastui kuuhun mainittiin homoromaaniksi. Se oli minusta yllättävää, samoin kuin se, että Spanbauerin kotisivuilla esiteltyjen käännösten kansikuvien joukossa on yksi suoraan homoeroottinen kuva. Tavallaan sen ei olisi pitänyt yllättää, sillä Vaja on biseksuaali, samoin Dellwood Barker ja ymmärtääkseni myös Ida ja Alma ja monet muut kirjan henkilöt. En vain ajatellut koko asiaa, sillä minusta kirja ei ollut eroottinen. Sen sijaan kirjan (tai oikeastaan Vajan erityisen perheen) seksuaalikäsitys poikkesi peruslinjasta laajuudellaan: ihmisiä ei luokiteltu seksuaalisuutensa mukaan kategorioihin, mikä taas on jotenkin hirmu tavallista nyky-yhteiskunnassa. En tarkoita nyt syrjintää, vaan sitä että jokaisen tulee olla jotain: homo, hetero, bi tai jotain muuta tarkahkosti määriteltyä. Tässä se ei tuntunut olevan oleellista, tärkeämpää oli että seksistä nautti, ja vielä paremmin kaikki oli, jos piti kumppanistaan.

On vaikea selittää, mikä tässä kirjassa oikeastaan oli se juttu, joka aiheutti sen, että piinasin viikonloppuna ystäviäni kysymällä, tietävätkö he mitä tarkoittaa pernisiöösi (sana, jota mormonit käyttivät Idasta, Vajasta ja muista, mutta jota kukaan mormoneista ei osannut tavata oikein. Koska kukaan keneltä kysyin, ei tiennyt, sain kertoa sivistyssanakirjasta oppimani tiedot ja pääsin pätemään). Jostain syystä Mies joka rakastui kuuhun vain jäi mieleen, ja toivoisin monien lukevan tämän.

Kotonakotona on hyllyssä myös helmeilevää hömppää. Niiden kirjojen pariin voi palata aina viikonloppukäynneillä ja jättää kirjan kesken yöpöydälle - juoni ei yleensä ole niin vaikea, etteikö siihen pääsisi uudelleen kiinni seuraavalla käynnillä. Yksi tällainen kirja on Ennen päivänkoittoa (Otava 1987), jota olen lukenut vähitellen syksyn aikana kotonakotona.

Ennen päivänkoittoa on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1840-luvun Amerikan itärannikolle Lowellin tehdaskaupunkiin. Ajassa kuljetaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka, mutta alueellisesti ei mennä kovin kauas Lowellista kertaakaan.

Tarinan päähenkilö on Sabra Palfrey, joka on Lowellin tehtaantyttö. Suuret tehdaskutomot olivat ylpeyden aihe teollistuvassa Amerikassa. Tehtaiden oloja ja sivistyneitä, siistejä ja kunniallisia tehtaantyttöjä tultiin katsomaan kuin nähtävyyttä, mutta todellisuus oli pintakuvaa kovempi. Puuvillan pöly aiheutti tytöille yleensä pysyvän keuhkovamman, koneiden käyttö oli vaarallista ja työ kovaa. Työpäivät olivat 12 tai 14 tuntisia, ja taukominuutit laskettiin tarkkaan. Silti amerikkalaiset tytöt vaelsivat kaupunkeihin päästäkseen tehtaaseen töihin, sillä se tarjosi mahdollisuuden ansaita omaa rahaa.

Ennen päivänkoittoa esittelee Sabran silmien kautta 1800-luvun puolenvälin Amerikan pohjoisvaltioita monesta eri näkökulmasta. Tehtaiden ja tehtaantyttöjen lisäksi kirjassa tutustutaan erilaisiin utopia-yhdyskuntiin, uskonnollisiin yhteisöihin, orjuuden vastustajiin ja siirtolaisiin niin Irlannista kuin Saksastakin, ja heidän kauttaan vilautetaan kuvaa myös Euroopan ongelmista: nälänhädästä Irlannista ja poliittisista vainoista. Sabra yrittää pysyä sivussa, hän haluaisi vain elää, mutta kohtaa elämässään monia eri asioiden puolesta kiihkeästi taistelevia ihmisiä. Sabra huomaa tämän itsekin: kiihkoilijat ovat kuuluneet hänen elämäänsä lapsuudesta asti: isä, rakastettu, ystävä, auttaja, kosija jne. Kaikille tuntuu olevan tärkeää uskoa johonkin ja  tehdä sen eteen työtä.

Monipuolisuudessa on myös kirjan ongelma. Ennen päivänkoittoa on niin pitkä ja yksityiskohtainen, että sen kanssa meinaa väsähtää. Aivan liian monta elämänvaihetta, aivan liian monta sivuhenkilöä, aivan liian monta juonenkäännettä. Kirjan loppukin on aika ikävä: Sabra jää keskelle suurta muutosta, ja minua olisi kiinnostanut tuleva jatko kovastikin. Jotain aiempaa olisi hyvin voinut jättää pois, mutta harmi että tarina katkaistiin juuri kun se siirtyi pois Lowellista.

Ennen päivänkoittoa ei ole mikään tajunnanräjäyttävän hyvä kirja. Mutta se on kirja, jota voi lukea kun ei jaksa mitään vaikeaa. Sen ajankuva on kiinnostava. Täällä kerrotaan lisää Lowellin tehtaantytöistä ja muusta kirjaan liittyvästä
.

"Mitäpä jos pykäisi rakennuksen uudestaan? Siitä ei ole säilynyt valokuvaa, mutta piirroksia on runsaasti. Tupa oli matalalla kivijalalla, kamari nurkkakivillä. Ikkunoissa oli kaksi pokaa vieretyksin ja niiden päällä kolmas poikittain. Pöytä tuossa noin, ja separaattoria veivattiin tässä.

Me veljekset muistaisimme ihmeesti.

Kymmenen vuoden kuluttua emme enää muista. Meidät piiritetään vanhainkodissa, mutta me olemme höppäniä emmekä tunnusta niin vähäisesti eläneemme. Minä kuvittelen, että asuin kaikissa niissä tiilirakennuksissa ja ylen kauniissa puisissa kasarmeissa, mitä Kuopion rykmentissä oli. Upseerikerholla minä asuin ja kävin alushousuisillani voimistelemassa kasarminkentällä. Tukka hassanana näin kuvaisin, uskoisin kaiken vakaasti."

Kuultuani Harri Tapperia viime keväänä kirjamessuilla ja nähtyäni näytelmän Minne sateenkaari päättyy, olen halunnut lukea tämän hänen viimeisimmän teoksensa. Vielä kerran kokosin heidät (Atena 2007) on pieni suuri kirja Harri Tapperin maailmasta. Se sisältää lapsuudenmuistoja, huomioita nykypäivästä, kertomuksia elämän varrelta hänestä ja perheestä, lapsista ja veljeksistä, koskesta Juholan vieressä. Lyhyitä välähdyksiä sieltä täältä.

Muita veljeksi suuremman osan kirjassa saa kuvanveistäjä Kain, sillä kirjan piti olla heidän yhteinen tuotoksensa. Kirjamessuilla Harri Tapper kertoi, että Kainia vaivannut ALS-tauti vaikutti hänen puhekykyynsä loppuvaiheessa niin ettei siitä enää saanut selvää. Liikkuminen kävi myös hyvin vaikeaksi.  He päättivät tehdä yhdessä kirjan, Kain piirtäisi kuvat ja Harri kirjoittaisi, mutta Kain ehti tehdä vain joitakin kuvia ennen kuolemaansa. Ne ovat tämän kirjan suola. Kuvat tekevät tästä upean teoksen. Sääli, ettei niitä ole enempää.

Jotenkin odotin tältä kirjalta aika paljon, vaikka en osaa määritellä mitä se "paljon" sitten olisi. Varsinkin alkupuolella teosta olin vähän pettynyt: tätäkö Harri Tapperin mestarillinen kerronta on, hajanaista jutustelua? Marraskuun melankolisuuteen taipuvainen mieleni syveni kirjan tasolle vasta loppuosassa, jossa Harri kuvaa Kainin kuolemaa, hautajaisjärjestelyjä ja hautajaisia. Ja vasta viimeisen sivun luettuani ja yön yli kirjaa maisteltuani ymmärrän, ettei kyse ole yksittäisistä välkähdyksistä vaan niiden muodostamasta kokonaisuudesta, joka on vahva, ehjä ja kokonainen.

Eilinen on päivä, jonka yli olisin halunnut hypätä. Koska en osaa aikamatkailua suuntaan tai toiseen, tartuin siihen keinoon, jolla varmasti tiedän voivani matkustaa: otin hyllystä tutun, rakkaan fantasiakirjan. Todellisuuspakoinen lukeminen siis jatkuu myös Henriettan jälkeen, nyt vielä astetta tehokkaampana.

Ja totta kai se auttoi. Istuin koko illan kyyryssä sänkyni nurkassa ja onnistuin unohtamaan koko tämän maailman. Matkustin Kuuteen herttuakuntaan ja myötäelin Fitzin, kuningassuvun äpäräpojan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia koko keskittymiskyvylläni. Se auttoi, eilinen jäi väliin ja tänään on taas uusi päivä.

Näkijän tarua kertoo siis Fitz, poika. Tai vain äpärä, mitä nimeä hän myös oppii lapsesta saakka tottelemaan. Fitzin isä Uljas luopui kruunusta, kun äpärän olemassaolo paljastui. Pojan elämä Peuralinnassa on vähintäänkin yksinäistä. Häntä aletaan kouluttaa salamurhaajaksi - salaa, tietysti. Hän oppii varastamaan ja hiiviskelemään, oppii tappamaan ja pelastamaan henkiä ja oppii myös hovin juonittelujen kiemuroita. Hän oppii myös olevansa kuninkaan mies. Ensimmäisessä osassa Fitz on vasta lapsi, mutta kasvaa vähitellen tehtäväänsä.

Erityisen ihanan fantasiakirjan Näkijän tarusta tekevät Taito ja Vaisto. Irja Rane kirjoitti niistä kolumnissaan Keskisuomalaisessa jokin aika sitten, mutta en muistanut ottaa sitä juttua talteen, harmi kyllä. Hän osasi hirmu hyvin kuvailla, mitä Taito ja Vaisto oikeastaan ovat. Taito on Näkijän kuningassuvun erityinen taito, vähän niin kuin telepaattinen kyky lähettää ajatuksiaan toisen mieleen, olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Taidon avulla voi viestittää, saada kaukanakin olevan ihmisen tekemään oman tahdon mukaan tai vain tutkia toisen ajatuksia. Sillä voi tehdä paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää.

Vaisto sen sijaan on hyljeksittyä "eläintaikuuta". Vaiston omaava ihminen kykenee jakamaan mielensä eläimen kanssa, luomaan eläimeen vertakin vahvemman siteen. Vaisto on yhteyttä luonnon kanssa, elämän kunnioittamista ja luonnon monimuotoisuuden ymmärtämistä. Se tekee ihmisestä ja eläimestä läheisemmän kuin milloinkaan muulloin. Vaisto on kuitenkin kiellettyä ja paheksuttua, joten Fitz joutuu salaamaan taipumuksensa siihen.

Salamurhaajatrilogiasta on vaikeampi kirjoittaa kuin mitä sitä on lukea. Rakstan tätä kirjasarjaa yhä vieläkin, vaikka se on kulunut käsissä monta kertaa. Eilen se toimi lääkkeenä, ja olen jälleen erittäin kiitollinen kirjojen maailmalle: unohduksen onni oli jälleen hetken aikaa minun. :) Viikonloppu kuluukin jälleen töissä, joten voi olla, että kaksi muuta osaa jäävät tällä kertaa lukematta. Tai sitten ei, katsotaan.

Kaipasin luettavakseni jotain sulavasti nielusta alas menevää hömppää, ja mikäpä olisi siihen parempi kuin Utrio-suosikkini Rakas Henrietta (Tammi 1993, 1.painos 1977). Jotkut kirjat kestävät aikaa ja tusinan lukukertoja, ja Henrietta kuuluu ehdottomasti siihen joukkoon.

Minä pidän tästä kirjasta hirmu paljon. Se on kevyt ja hyväntuulinen, helppo ja kohtalaisen hengetön, mutta silti ehdottomasti klassikkoainesta. Kaari Utrio kirjoitti jossain vaiheessa tiiliskivimäisiä viikinkisaagoja, mutta on jälleen viime vuosina palannut kuvaamaan 1800-luvun Helsinkiä, jossa Henriettakin seikkailee.

Kirjan viehätys perustuu kahteen asiaan: ihastuttavan ristiriitaiseen päähenkilöön sekä hersyvään huumoriin. Henrietta Silfverhane on päähenkilöksi raikas: kaunis ja älykäs (totta kai), mutta myös aika ärsyttävä. Henrietta muistuttaa joidenkin muiden Utrion romaanien kauhisteltavia neitoja, niitä joita kaikki pelkäävät, koska he ovat aina oikeassa ja tietävät etiketin säännöt paremmin kuin edes keisari. Aina tyylikäs, aina hillitty ja pistävän älykäs, kaikkien etäältä ihailema, kaunis nainen on roolityyppi, joka usein on pahis, mutta tässä kirjassa päähenkilö. Kohtaus, jossa Henrietta tajuaa, että koko hänen perheensä pelkää häntä, on mainio. Ei Henrietta sopisi päähenkilöksi, jollei hänessä olisi myös aimo annos huumorintajua, jonka avulla hän sitten selviää liian kireästä korsetistaan ja myssynnyöristään.

Enkä ikinä lakkaa nauramasta loppukohtaukselle, jossa Henrietta makaa poski veressä Vikstedin muorin mökin maalattialla, ja muori kirkuu kuolinvuoteeltaan: "Kosii!" ja nousee siistimään paikkoja, kun lääkäri lähti hakemaan pappiakin häntä katsomaan. Eihän pappia nyt sotkuiseen torppaan voi päästää, oli omistaja kuolemaisillaan tai ei. :) Henriettan sankari Fabian ei ole kovin realistinen hahmo, mutta ei se vähennä hänen kirjankin läpi nousevaa karismaansa. Fabian on vähän kuin Rhett.

Rakas Henrietta on siinä mielessä poikkeuksellinen Utrion seurapiirikuvaus, että romaanissa annetaan vähän tavallista enemmän tilaa myös muille kuin aatelisille. Ei henkilöinä, mutta tausta-aiheena, sosiaalisen omantunnon heräämisenä nuoressa tytössä. Yksi hahmo siis kantaa ruokakoreja torppiin.

(Kuva WSOY:n sivuilta.)

Eeva Kilpi on uusi sankarittareni. Professorini viittasi häneen vuosi sitten muistitietoa käsittelevällä kurssilla, ja nyt vasta lainasin kirjastosta hänen muistelmakirjansa Rajattomuuden aika. Aikaisemmin olen lukenut vain joitain hänen runojaan, mutta en koskaan romaaneja.

Karjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto ovat Kilven koko tuotannon pääteemat hänen itsensä mukaan. (Tässä kohdin minun on helppo kuvitella eräänkin kirjasnobin tuhahtavan "evakkoeukon kärinälle", sillä kotimainen kirjallisuus ei eräille merkitse mitään... Olipa ilkeä ja mauton ja turha sivuhuomautus, mutta se pyörii matona mielessäni, parempi purkaa pois tänne.) Rajattomuuden aika kertoo hänen varhaislapsuudestaan Karjalan Hiitolassa, ajasta ennen sotaa ja evakkomatkaa, jonne Kilpi lähti 11-vuotiaana. Aiemmin Killpi on kirjoittanut kolme muistelmaromaania sodista. Niistä vain viimeinen, Jatkosodan aika, löytyy omasta hyllystäni, mutta toisetkin kaksi hankin luettavaksi heti kun kirjastossa tai divarissa tulevat vastaan. Jatkosodan ajan olen hankkinut tietämättä mitä oikeastaan ostin, ajattelin vain ostavani jonkin omaan alaani liittyvän romaanin.

Eeva Kilvellä on uskomaton taito muistaa ja kertoa muistojaan elävinä. Hiitolan kylä on tähän asti ollut minulle vain nimi, josta erään ystäväni kansallispuku on peräisin, mutta nyt sillä on uusi merkitys. Hiitola herää Kilven muistoissa eläväksi kyläksi, vihreäksi ja kauniiksi, lapsen näkökulmasta tietenkin. Tästä kirjasta tuli ehdottoman hyvälle tuulelle ja onnelliseksi. Sota on kirjassa koko ajan läsnä, painostavana tunnelmana tulevaisuudessa, mutta Hiitolan Raivattala on silti kaunis ja lapsuus ihmeellinen aika.

Rajattomuuden aikaa lukiessa minulle herää hirveä tarve muistaa itsekin. Se ei ole pelkästään mukava tunne, sillä minulla ei ole erityisen hyvä muisti. Muistoistani ei kirjoitettaisi romaania, ei edes novellia, ei yhtään mitään. Minulla ei ole lapsuudestani eläviä, voimakkaita ääni-, tuoksu-, maku- ja tunnelmamuistoja, vain joitain yksittäisiä. Muistini torjuu paljon hyvää, valikoi muistettavaksi ikäviä juttuja, eikä toisaalta suostu muistamaan kaikkea edes aikuisiältä. Esimerkiksi: minulla ei ole yhtään mielikuvaa siitä, että lukiossa ollessani, kun asuin Jyväskylässä jo, äidilläni murtui käsivarsi tai ranne, kipsi siinä kuitenkin oli. Voisin väittää, ettei sellaista ole tapahtunut, ellei lääkärintodistusta löytyisi. Se on ollut koko perheeseen vaikuttava asia, on minun täytynyt olla siitä tietoinen. Silti en muista siitä mitään, en yhtään mitään. Miksi en?

Muistia voi herätellä esimerkiksi tuoksujen, esineiden, makujen tai valokuvien avulla. Pitäisi joskus ottaa oikein asiakseen selata lapsuuden valokuvia sisältävä laatikko ja miettiä, paljonko minä niistä muistan. Muistia kun käsittääkseni voi myös harjoittaa.

Ajattelin, että jos Eeva Kilvelle jonain päivänä perustetaan nimikkoseura, niin minä liityn siihen.

Skotlantilaista Alexander Trocchia luonnehditaan kirjan kannessa "ehkä maailman kuuluisimmaksi tuntemattomaksi kirjailijaksi". Ehkäpä niin, sillä en tiennyt hänestä mitään ennen Nuoren Adamin lukemista, enkä tiedä kovin paljoa vieläkään. Trocchi oli ilmeisesti narkkari suurimman osan elämäänsä. Beat-sukupolven kirjailija, ja Nuori Adam on ilmeisesti jonkinlainen beatkirjallisuuden klassikko (jälleen ilmaisu suoraan takakannesta). Täytyy tunnustaa, että olen hankkinut tämän kirjan omaan hyllyyni jostain kirja-alen loppurysäyksestä viime kesänä vain sen takia, että minua on vaivannut, etten nähnyt muutama vuosi sitten teattereissa pyörinyttä tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, jonka pääosaa esittää Ewan McGregor. Koska elokuva kiinnosti aikanaan, alkoi kirjakin kiinnostaa. Kirjan luettuani haluan entistä enemmän nähdä elokuvankin.

Kirjan päähenkilö on Joe, joka on töissä proomulla. Hän asuu laivassa pomonsa Leslien ja tämän vaimon Ellan kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Joe ja Leslie nostavat joesta naisen ruumiin. Samana päivänä Joe alkaa haluta Ellaa ja aloittaa tämän kanssa hyvin kiihkeän suhteen. Ensimmäisessä osassa romaania Joe kuvailee lähinnä proomuelämäänsä ja Ellan lihallisuutta, jälkimmäinen osa taas paljastaa Joesta itsestään enemmän. Käy ilmi, että kuollut nainen on hänen ex-tyttöystävänsä.

Kirja voisi olla trilleri, mutta enemmänkin se on ihmiskuvaus. Joe on todella helposti ymmärrettävä hahmo, hyvin irrallaan maailmasta, ei oikein missään kiinni. En tarkoita ymmärrettävyydellä, että ajattelisin samoin kuin Joe, vaan että Trocchin tapa kuvailla hänen ajatusmaailmaansa tekee jollain tapaa jopa hänen irtonaiset naissuhteensa käsitettäviksi. Seksiä kirjassa on riittämiin tuolle sivumäärälle. Siinä mielessä Nuori Adam on siis elämässä kiinni, mutta toisaalta pelkkä seksi ei myöskään tässä tapauksessa ole riittävä sisältö elämälle. Joe hengailee miten parhaiten taitaa.

Mutta kuka on Nuori Adam, sillä sen nimistä henkilöä ei ole kirjassa? Kirjan luettuani hain mielessäni jotain paratiisin ja viattomuuden ja toistaalta syntiinlankeemuksen ja syyllisyydentunteen suuntaista, mutta en osaa vieläkään määritellä sitä tarkoin. (Näissä kohdin ajattelen aina, että jos olisin lukenut kirjallisuustieteitä, voisin osata pukea ajatukset paremmin sanoiksi, analysoida paremmin.) Kiiltomato.netissä asiaa on pohdittu paljon selkeämmin, ja viitattiin asiaan myös edellä linkittämässäni elokuva-arvostelussa.

Húrinin lasten tarina on uusin Tolkien. Eli poika Christopher Tolkien on toimittanut tämän isänsä muistiinpanojen pohjalta, niin kuin hän kai teki Keskeneräisten tarujen kirjan (jota en ole lukenut). Húrinin lasten tarina on lyhyempänä versiona tuttu Keskeneräisten tarujen lisäksi Silmarillionista (jonka lukemisesta on aivan liian kauan). Nyt tarina on kansissa kokonaisena versiona.

Húrin oli yksi ensimmäisen ajan suurista haltiamielistä, mutta pahis Morgoth langetti hänen jälkeläisiinsä kirouksen: "Mutta kaikkien niiden päällä, joita sinä rakastat, lepää minun ajatukseni raskaana kuin tuomion pilvi, ja se vetää heitä pimeään ja epätoivoon. Minne ikinä he menevät, siellä sikiää pahaa. Milloin ikinä he suunsa avaavat, heidän puheestaan seuraa vahinkoa. Kaikki mitä he tekevät kääntyy heitä vastaan. He kuolevat vailla toivoa kiroten niin elämää kuin kuolemaa." Ja kirouksensa päätteeksi Morgoth asettaa Húrinin paikalle, josta hän näkee ja kuulee kaiken, mitä hänen perheelleen tapahtuu.

Tästä alkaa Túrinin, Keski-Maan oman Kullervon elämäntarina. Hän ja hänen sisarensa joutuvat karvaasti kokemaan kirouksen voimakkuuden. Túrinilla ja Kullervolla on paljon yhteistä, lue vaikka täältä. Lisää kirjan ja tarinan taustoista esimerkiksi Hesarin verkkosivujen arvostelussa.

Kirjan on kuvittanut Alan Lee, jonka kuvat puhuttelevat minua niin että pitää oikein erikseen mainita.



Kuvassa Húrin vangittuna tuoliinsa, josta hän katselee jälkikasvunsa onnettomuutta.
Kuva täältä. Lisää Alan Leen Keski-Maa kuvitusta esim. täällä.

Ruotsalainen Majgull Axelsson sai kirjastaan Huhtikuun noita (Aprilhäxan) August-palkinnon vuonna 1997. Kirja on ollut pitkään hyllyssäni koskemattomana, mutta onneksi sain nyt aikaiseksi tarttua siihen.

Huhtikuun noita kertoo neljästä naisesta, heidän lapsuudestaan, kasvamisestaan ja erilaisista elämistään. Heitä yhdistää Ellen-täti, joka on synnyttänyt yhden ja kasvattanut kolme heistä. Tarinaa kantaa Desirée, joka on vaikeasti vammainen ja laitoshoidossa. Hän on kirjan nimihenkilö, huhtikuun noita, jolla on kyky irtautua omasta ruumiistaan ja siirtyä toisiin olentoihin. Hän on kansankodin 1950-luvun siivousinnon vuoksi suljettu laitokseen pois äitinsä luota syntymästään asti. Oman lapsen sijaan hänen äitinsä otti kasvatuslapsia, joille Desirée nyt lähettää nimettömiä kirjeitä.

Erilaiset äidit ja tyttäret ja heidän väliset suhteensa ovat yksi kirjan teemoista. Välillä väkivaltaisuudella, alkoholismilla ja muulla kurjuudella mässäily alkaa tuntua sosiaalipornolta, mutta Axelsson kirjoittaa niin hyvin, että tunne unohtuu nopeasti. Hän kertoo tarinaa eri henkilöiden näkökulmasta niin, että jokainen tuntuu olevan oikeassa: välillä tunsin sympatiaa jopa pulsu-narkkari-Birgittaa kohtaan. Jokainen naisista on vuorollaan ärsyttävä, vuorollaan säälittävä, vuorollaan ihailtava. Ihan niin kuin ihmiset oikeassa elämässä.

Triviaa: päähenkilöiden nimet Margareta, Birgitta, Desirée ja Christina ovat Ruotsin prinsessojen nimiä. Siis vanhempien prinsessojen, nykyisen kuninkaan isosiskojen. Pitäisi varmaan tuntea ruotsalaista kulttuuria ja kuningasperheen historiaa, että ymmärtäisi, miksi juuri tämä nelikko on kirjailijan valinta päähenkilöiden nimiksi.

Luin turkkilaisen Orhan Pamukin Mustan kirjan joskus vuosia sitten. Siitä lukukerrasta jäi mieleeni lähinnä, etten ymmärtänyt paljoakaan. Uusintaluenta olikin siksi hyvä juttu; tällä kertaa Musta kirja piti otteessaan, tuli ajatuksiin ja vaikutti päiviin.

Orhan Pamuk on vuoden 2006 nobelisti ja kiistelty kirjailija. Kiistelty hän ei ole kirjojensa laadun takia (kaikki pitävät häntä mestarillisena, ainakin minun tietääkseni) vaan politiikan vuoksi. Samoihin aikoihin, kun hän sai Nobelinsa, hän esitti "turkkilaisuutta halventavia" lausuntoja koskien armenialaisten kansanmurhaa. Toisin sanoen hän oli kriittinen Turkkia kohtaan.  Pamukin oikeudenkäynnistä tuli mielenkiintoisella tavalla osa maailmanpolitiikkaa, kun EU-maat paheksuivat sitä oikein urakalla. Pamukia vastaan nostetuista syytteistä luovuttiin, jotta Turkki saattoi aloittaa jäsenyysneuvottelut unionin kanssa. (Lisää tietoa esim. UM:n sivuilla ja Hesarissa.)

Musta kirja on Galipin ja Rüyan tarina. Galip on tavallinen asianajaja, joka on naimisissa serkkunsa Rüyan kanssa, ja rakastaa vaimoaan niin paljon, että lukijaan koskee. Kirja alkaa siitä, kun Rüya lähtee miehensä luota ilman selitystä, vain pienen jäähyväislapun jättäen. Galip alkaa etsiä Rüyaa, joka ilmeisesti on kadonnut velipuolensa, kuuluisan kolumnistin Celâlin kanssa. Galip alkaa etsiä vihjeitä heidän olinpaikoistaan Celâlin kolumneista. Joka toinen kirjan luku onkin kolumni. Vähitellen Galip alkaa elää Celâlin elämää, asua hänen asunnossaan ja esiintyä hänenä. Loppuratkaisu on kuitenkin musta, mikä antaa kirjalle nimen.

Jos tuntisi paremmin turkkilaista kulttuuria, historiaa, Istanbulia tai turkin kieltä, aukenisi Mustan kirjan maailma varmasti paremmin. Tekstissä viitataan niin paljon Turkin menneisiin sankareihin tai vanhoihin tarinoihin ja kirjailijoihin, että tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kiinnostavaa oli kuitenkin lukea Pamukin kotisivuilta, että hän asuu itse melko samaan tapaan, kuin Mustan kirjan kolumnisti Celâl: samassa kerrostalossa kuin lapsena, kasvoi samankaltaisen ison perheen keskellä, ei ole koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittanut ja asuu jopa samassa Istanbulin kaupunginosassa. Tuskinpa Celâl mikään kirjailijan omakuva on, mutta toisaalta hänen kolumneissaan ja Mustalle kirjalle tyypillisissä yksityiskohtien kuvauksessa tai lapsuudenmuistoissaan voi hyvinkin olla paljon kirjailijan omia kokemuksia.

Aiemmin olen lukenut Pamukilta Valkoisen linnan. Lisääkin kyllä luen vielä jonain päivänä.

Viime aikoina en ole ehtinyt juurikaan lukemaan, mikä on surullista näin Kirjamessujen aikaan, kun kirjat ovat mielessä koko ajan. Urheasti jätin kaiken viihteen kotiin ja otin Hki-Tku-Hki -reissuuni mukaan vain tutkimuskirjallisuutta. Siskon hyllystä onneksi löytyy lohtulukemista mihin nälkään tahansa, ja nyt sydämeen osui parhaiten hyvin monikerroksellinen Muumipappa ja meri.

Kertomus isästä, joka kyllästyy kaiken tasaisuuteen ja vie perheensä majakkasaareen, jonka lamppu ei pala, on tuttu ja turvallinen. Muumiperhe on tässä tarinassa vahvasti erillinen muusta Muumilaaksosta, ja jokainen perheen jäsen saa tilaa ja voimaa niin, että jokaisen oma persoonallisuus tulee esiin.

Tove Jansson tuntee meren ja saariston ja kirjoittaa niistä rakkaudella. Välillä harmittaa, että olen niin maakrapu-sisämaalainen. Tämä kirja herättää kaipuun merelle.

Doppler on kuulemani mukaan norjalaisen Erlend Loen yhteiskuntakriittisin kirja. Kieltämättä se on kriittinen, mutta samalla kuitenkin ihastuttavan hauska ja kepeä. Jos ei pysähdy ajattelemaan Loen viestiä, voi tämän kirjan lukea vain hassuna romaanina, mutta rivien välissä on kyllä olemassa se yhteiskuntakriittisyyskin.

Kirja kertoo Doppler -nimisestä miehestä, joka muuttaa metsään, koska kyllästyy ihmisiin ja merkityksettömän fiksuun elämäänsä. Hän tappaa hirven ja adoptoi sen vasan. Sen nimeksi tulee Bongo. Dopplerin isä on kuollut jokin aika sitten, ja hän tajuaa, ettei oikeastaan tuntenut isäänsä lainkaan. Kunnioituksesta isäänsä kohtaan hän alkaa rakentaa toteemipaalua isälleen. Toteemipaalun pystytys on huipentuma: sen jälkeen Doppler voi jatkaa eteenpäin, toisiin metsiin.

Jos tätä yrittää lukea ilman huumorintajua, menettää kaiken hauskuuden. Ihan samahan se on, miksi Doppler haluaa juoda nimenomaan rasvatonta maitoa niin paljon, että tekee kauppiaan kanssa vaihtosopimuksen hirvenlihan ja maidon välillä. Tai miten Dopplerin vaimo kestää sekaisin mennyttä (onko Doppler edes sekaisin?) miestään ja miksei häntä jo haeta mielisairaalaan. Tämä ei kerro meidän yhteiskunnastamme - ja sitten kuitenkin tämä kirja kertoo juuri siitä, irvaillen ja pilkaten ja syvää, ystävällistä naurua nauraen.

Vieläkään en ole lukenut Loen Supernaiivia, mutta enköhän minä siihenkin ehdi jonain päivänä. (Aikaisemmat Loe-kokemukset täällä ja täällä.)

"Hulluus on sitä, että tuntee kiduttavan voimakkaasti sellaisen ajan surun ja ilon, jota ei ole vielä ollut tai joka on jo mennyt. Ja suojellakseen haurasta näkemystään tuosta toisesta ajasta hullut puolustavat tilaansa liikuttavan lojaalisti, ja ympäröivät sen tuhansin harhautusjuonin. Nämä juonet puolestaan ajavat heidät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen ja valoon (joka on heidän onnettomuutensa ja heidän palkkionsa) ja panevat heidät valinnan eteen. He voivat joko hellittää ja vetäytyä takaisin, ottaa huojentuneena vastaan rationaalisen katsomuksen ja muiden hyväksynnän, tai he voivat jatkaa, ja vajoamalla nousta. Kun ja jos he anteeksiantamattomalla itsepäisyydellään lopulta pääsevät tunkeutumaan yhä uusiin liikkumattoman valon maailmoihin, heitä ei enää kutsuta mielenvikaisiksi tai hulluiksi. Heitä kutsutaan pyhimyksiksi."

Tämän syksyn parhaan kirjaelämyksen palkinto on jaettu. On vaikea kuvitella ihan vähään aikaan löytyvän kirjaa, joka tekisi yhtä syvän vaikutuksen kuin Mark Helprinin Talvinen tarina. Se on ilmestynyt jo vuonna 1983 ja suomennettu 1985, ja nyt vasta minä luin sen. Luin pitkään ja hartaasti, sillä näitä noin 740 sivua olen kahlannut pari viikkoa. Ei se ollut hidasta kirjan huonoudesta, vaan syvyydestä.

Monitasoisia ja vaikeasti ymmärrettäviä kirjoja kritisoidaan usein sillä, että lukija kehuu helposti kirjaa, jota ei ymmärrä, koska on vaikuttunut sen vaikeaselkoisuudesta, mutta eihän kirja olla hyvä jos sitä ei ymmärrä. Voiko vaikeus olla kirjan hyvyyden mitta? Toivottavasti ei, tiedän monta hyvää kirjaa, jotka ovat hyvin helposti ymmärrettäviä, eikä vaikeasta kirjasta voi pitää, jos se ei ole hyvin tehty. Talvinen tarina on vaikea ja monitasoinen, mutta samalla niin täynnä taikaa, ettei sitä lukiessa voi olla lumoutumatta.

Tarinan keskeisin henkilö on New York, kaupunki kaikessa värikkyydessään, kaunis ja kauhea. Kirja alkaa 1900-luvun alkupuolelta ja loikkaa sitten milleniumin aattoon, 2000-luvun vaihteeseen. 1980-luvulla ilmestynyt kirja sijoittuu siis tavallaan myös tulevaisuuteen, meidän näkökulmastamme menneeseen tulevaisuuteen. Helprin on tunnettu juutalaiskirjailijana, ja Talvisen tarinan vuosituhannen vaihteen sanotaankin kuvaavan juutalaisten tuhatvuotisen valtakunnan syntyä.

Henkilögalleria on laaja ja yksityiskohtaisesti kuvattu. Helprin piirtää niin hienoja henkilökuvia, että haluaisin tutustua heihin kaikkiin (paitsi ehkä pahis-Pearly Soamesiin). Ydinhenkilö on Peter Lake, täydellisen rehellinen murtovaras, joka pakenee New Yorkista ja palaa sinne takaisin muutaman vuosikymmenen päästä vanhentumatta lainkaan. Peter Lake on jonkinlainen messiashahmo tai sen tapainen, en oikein tiedä, mihin vertaisin. Hän on tärkeä, joka tapauksessa. Peteria jahtaa rikollisjoukkio, häntä suojelee Beverly -nimisen naisen rakkaus ja hän ratsastaa jättimäisellä valkoisella hevosella, Athansorilla. Valkoinen hevonen on huikea henkilö kirjassa, komea ja sieluun osuva.

Peter Laken lisäksi henkilöitä on paljon. Heihin on parasta tutustua itse. Tämä on "tarina rakastavaisista, uneksijoista, hulluista ja neroista"( kuten täällä todettiin). Heidät kaikki kannattaa tavata.

Suurin osa kirjasta tuntuu tapahtuvan talvisessa New Yorkissa tai sitten toisessa ulottuvuudessa sijaitsevassa kylässä, jossa myös on aina talvi. En tiedä ketään kirjailijaa, joka saisi talven kuulostamaan niin kauniilta. Ylipäätään Helprin käyttää paljon metaforia ja adjektiiveja, joilla hän saa lukijan vangikseen. Hänen kuvaamansa tapahtumat ja ihmiset ovat ihmeellisyydessään melkein fantasiahenkilöitä, mutta samalla kuitenkin lihaa ja verta, oikeita ihmisiä. He ovat erikoisia, mutta voisivat olla ketä tahansa. Siinä on se, mikä minuun kolahti Talvisessa tarinassa: se on fantasiakirja, ilman muuta, mutta jotenkin tuntui koko ajan, että kyse on vain näkökulmasta. Voisin siis nähdä Talvisen tarinan kaltaisen maailman, jos vain avaisin silmäni ja katsoisin ympäristöäni vähän eri tavalla. Ne ihmeelliset henkilötkin: kyse on vain siitä, miten läheisiään katsoo. Kunpa osaisin nähdä maailman pienet yksityiskohdat ja niiden kautta avautuvan kauneuden, niin muistaisin useammin, miksi olen onnellinen.

Rakkaus on Talvisessa tarinassa hiukan liian yksinkertaista ja suoraviivaista. Sitähän rakkaus ei ole, ei tässä maailmassa, vai onko siinäkin kyse ajatustavasta? Mutta yksi asia on selvää: minä rakastuin tähän kirjaan. En tiedä, milloin uskallan lukea sen uudelleen, se kun ei ollut minulle ahmittava kirja (joillekin se on ollut sitäkin), se oli kirja jonka avaan vain varovasti, kunnioittaen ja tarinaa hellien.

En voi muuta kuin lainata taas, nyt arvostelua täällä:

"Listen to him [Helprin] as he tells you his story. Perhaps you'll find, like a friend of mine who recommended this novel to me, that you won't want to get to the end of it either. Like a good movie, a good wine, or a good life, you want it to keep on keeping on."

Parina viime viikkona olen vähitellen uponnut unen maailmaan - enkä suinkaan unenselityskirjan kanssa, vaan jo aikanaan Aminankin minulle suosittelemien Sandman -sarjakuvien parissa, itse Unen herran saattelemana. Tutustuin Neil Gaimaniin Tähtisumun kautta, mutta hänen kuuluisaa sarjakuvaansa Sandmania on suositeltu minulle monelta eri suunnalta. Viimeksi sen teki ystäväni aviomies - ei, vaan hänkin on kyllä jo aika hyvä ystäväni - ja hän lainasi minulle neljä ensimmäistä osaa The Sandman Librarystaan. Olen lukenut niistä kolme ja alan vasta vähitellen päästä jyvälle. Luen aivan liian vähän vieraskielistä kirjallisuutta muutenkin ja lisäksi sarjakuvaan tottuminen kestää aikansa. Mutta lumottu olen, ei voi muuta sanoa.
En tiedä, mistä pidän eniten näissä sarjakuvissa. Ehkäpä Morpheuksesta itsestään, hänen hahmonsa on niin valtavan moniulotteinen ja kiehtova. Haluaisin tavata hänet - ja nykyään iltaisin nukahtaessani ajattelen, että ehkäpä tapaankin, unessahan hänet tavataan. Toisaalta koko ajatus Endless-perheestä on innostava. Toistaiseksi olen tavannut sisaruksista vain muutaman: Dream, Death, Desire, Despair... Näistä Kuolema on esillä eniten ja tarkimmin kuvailtu, siksi myös ehkä mielenkiintoisin. Muut perheenjäsenet tulevat varmaankin tutuksi myöhemmin. Sandmanit sisältävät joukoittain kirjallisia ja muita viittauksia. Niistä en tavoita kuin joitain, valitettavasti, mutta ehkäpä joskus sitten aikuisena, kun luen näitä uudestaan, yleissivistykseni on kasvanut. Kielellinen rikkaus on kuitenkin ilmeisesti eräs syy siihen, että Sandmanit pitää lukea alkuperäiskielellä, tai näin ainakin Amina suositteli.

"Tornionjokilaaksolaisessa luovuudessa on kautta aikojen ollut kyse lähinnä henkiinjäämisestä. Siellä saatettiin kunnioittaa, niin, jopa ihailla taitavaa puuseppää, joka vuoli metsästä haetuista puunrungoista kaikkea mahdollista voiveitsestä kaappikelloon, tai metsätyömiestä, jonka moottori teki lakon ja joka ajoi sitten moottorikelkkaansa yhdeksän kilometrin matkan kotipolttoisesta ja sydänlääkkeistä tekemällään sekoituksella, tai akkaa, joka poimi ilman ämpäriä kolmekymmentä kiloa lakkoja nokkelasti solmittuihin alushousuihinsa, tai poikamiestä, joka toi vuoden savukevaraston rajan yli veljensä ruumisarkussa, kun tämä nyt kerran oli sattunut kuolemaan Suomen puolella, tai salakuljettajaleskeä, joka pilkkoi hevosen niin ovelasti palasiksi, että hänen poikansa saivat tuotua sen tullin läpi Ruotsiin polkupyörän ohjaustankoihin sidoituissa kasseissa, ompeli sen sitten takaisin eläväksi ja möi eteenpäin hyvällä voitolla. Vaikka viimeksimainittu tapahtui luonnollisesti jo neljäkymmentäluvulla, ennen kuin minä olin syntynyt."

Halusin kerrata muutama vuosi sitten juhlitun Vittulajänkän, kun kesällä viimein näin siitä tehdyn elokuvankin. Muistan ensimmäisestä  lukukerrasta vain sen, että olin hurjan vaikuttunut. Toisella kerralla kirja ei siivittänyt minua aivan samanlaiseen villin kritiikittömään tunnelmaan, mutta kyllähän tämä hienosti kirjoitettu ja palkintonsa ansainnut teos on.

Mikael Niemi on itse kasvanut Pajalassa Tornionjokilaaksossa, ja kirja sisältääkin ilmeisesti paljon hänen lapsuudenmuistojaan. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on siis ennen kaikkea nuoruuden tarina, kasvukertomus ja Pajalan pienen 1960-1970-lukulaisen maailman kuvaus. Kuten ylläolevassa lainauksessa, jutut kulkevat välillä uomissa, joiden totuusasteen voi kyseenalaistaa, mutta sehän olisi aivan turhaa. Eihän tämä mikään omaelämäkerta ole, vaan romaani! Ja romaanina se kulkee eteenpäin vilkkaasti ja värikkäästi. Kuten HS kirjoittaa: "Hänen [Niemen] sukulaisuussuhteensa paroni Münchauseniin on ilmeinen: Niemi sekoittaa surutta totta ja tarua, myyttejä ja mielikuvitusta, eikä mielellään paljasta mikä on mitäkin."

Knapsu tai ei, Mikael Niemi osaa kyllä kirjoittaa. Tämän esikoisromaaninsa jälkeen hän on julkaissut muutakin, mutta en ole tullut lukeneeksi. Jotenkin pelottaa tarttua myöhempiin teoksiin tai hänen varhaistuotantonsa runoihin: mitä jos niissä ei olekaan Vittula-popin innostavuutta? Näinkö vähän minä luotan esikoiskirjailijoiden kykyyn kirjoittaa toinen hyvä kirja..? :)

Sain luetuksi tiiliskiven kokoisen jatko-osan Mustesydämeen. Musteloitsu jatkaa Mon, Meggien, Resan, Faridin, Tuhkasormen ja muiden tarinaa vuoden kuluttua siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin.

Mustesydämen idea oli kiehtova: mitä jos lempikirjasi hahmot heräisivät henkiin tässä maailmassa? Musteloitsu kääntää asetelman toisin päin: mitä jos voisit matkustaa lempikirjasi maailmaan? Myös tarinan sepittäjä Fenoglio elää nyt omassa tarinassaan, eikä suinkaan ole tyytyväinen siihen. Myös Meggie joutuu oppimaan, että lempikirjassa kuvattu maailman keijuineen ja ruhtinaineen on itse asiassa julma ja kova maailma, jossa joutuu taistelemaan elämästä - omasta ja läheisten.

Luin kesällä Paulo Coelhon Zahirin ja nyt sitten Alkemistin. Ja voi kurjaa, mutta olinpa pettynyt. Ehkä odotin liikaa kirjalta, jota on sanottu aikamme Pikku Prinssiksi. No joo, Pikku Prinssi minullekin tuli tästä mieleen, mutta en vain ymmärtänyt, miksi sen ihana tarina piti kirjoittaa uudestaan vähemmän ihanana.

Myönnän, niissä on eroja. Tyyli vain on niin samanlainen, yhtä lyhyin lausein toteava ja elämänohjeita luetteleva. Molemmissa on myös aavikolla iso osansa. Alkemistin viestin ydin on sen takakannessa: "Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen." Tästä asiasta koko kirja kertoo. Keskushenkilö on Santiago -niminen paimenpoika, joka lähtee etsimään aarretta - ja tietenkin hän kohtaa erilaisia ihmisiä matkallaan ja lopulta löytää aarteensa ja samalla kasvaa osaamaan Maailman Kieltä ja ymmärtämään Maailman Sielua. (Kyllä, ne kirjoitetaan Isoilla Kirjaimilla...)

Kuten eräs bloggaaja kirjoitti, Alkemistin lopussa oleva liite on olemassa arvostelun tukahduttamiseksi. Kuinka kukaan voi sanoa mitään kriittistä teoksesta, jota kehuvat sekä Kenzaburo Obe että Russell Crowe? :) Ja miksi Coelho haluaa kertoa opiskelleensa alkemiaa yksitoista vuotta? Minusta se on vähintäänkin outoa. Kehujen listaa lukiessani alan tuntea syyllisyyttä: olenko kyyninen kakkakasa, kun en osaa hehkuttaa Alkemistia? Olenko sulkenut itseni vai enkö vain ymmärrä sen viestiä? Onneksi en ole ainoa, joka ei ymmärrä.

Ehkä olen vain väärässä tunnelmassa, ehkä olen menettänyt kykyni nauttia tällaisesta. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että luin Alkemistin, sillä nyt ainakin tiedän, mistä siinä on kyse. Pidin Zahirista enemmän, mutta vierastin siinäkin elämänohjeita ja rakkauden virtaa koskevia opetuksia. Kovin innokkaasti en enää tartu uusiin Coelhoihin, en ainakaan nykyisessä elämäntilanteessa, jossa pärjään ihan kohtalaisesti ilman kykyä muuttua tuuleksi.

Reiluuden nimissä minun on myönnettävä, että Coelho kirjoittaa hyvin. Jos etsisin lainausta ylioppilas- tai rippikorttiin, selaisin Alkemistin läpi ja ottaisin jotain siitä. Coelho osaa käyttää sanojaan ja vaikuttaa niillä. Ja eräs ajatus jopa kolahti minuun, jatkuvaan paremmaksi pyrkijään:

"--kun pyrimme paremmiksi kuin olemme, myös kaikki ympärillämme muuttuu paremmaksi. -- Siinä tulee esiin rakkauden voima, sillä rakastaessamme haluamme muuttua paremmiksi." (s.162)

(Kuva täältä.)


André Brink on eräs tunnetuimmista eteläafrikkalaisista kirjailijoista. Hänen kirjansa käsittelevät usein mustien ja valkoisten välisiä ristiriitoja, apartheidia, rotusortoa ja elämää kansojen jakamassa Etelä-Afrikassa. Brink ei kaihda kertoa myöskään eroottisia tarinoita varsinkaan nyt vanhempana kun apartheidista kirjoittamisella ei ole enää niin suurta poliittista merkitystä kuin 1960-luvulta alkaen.

Myrskyinen hiljaisuus ei ole eroottinen tarina vaikka siinä onkin paljon seksiä, eikä se kerro myöskään apartheidista vaan orjuudesta. Kirjan taustatarinana on vuonna 1825 tapahtunut orjakapina, jonka oikeuspöytäkirjat aloittavat ja lopettavat kertomuksen. Jälleen kerran on siis kyseessä kirja, jossa loppuratkaisu ei ole epäselvä kenellekään, mutta jossa juonen kulku ja poimut jäävät henkilökuvauksen ja henkilöiden kehittymisen taakse.

Kirjassa on monta kertojaa, joiden näkökulmasta pienet tapahtumat vaikuttavat hyvinkin erilaisilta. Kirjaa kertovat vuorotellen isännät ja emännät, orjat ja näennäisesti vapaat khoit. Tämä näkökulmien erilaisuus toimii ja pitää kirjan kasassa. Barend ja Nicolaas van der Merwe ovat nuoria isäntiä, joiden heikkoudet kerrotaan, mutta lukijan sympatia pysyy silti koko ajan hirveällä tavalla orjuutettujen mustien puolella. Nicolaas on liian paha kaikessa heikkoudessaan, että voisin pitää hänestä. Barendin pahuuden takana on hänen kasvatuksensa, mutta Nicolaasilla oli jossain vaiheessa mahdollisuus valita. Hän olisi voinut valita, ruoskiko hän orjansa henkihieveriin tai tappoiko tämän lapsen. Hän olisi voinut valita, makasiko hän orjanaisiaan vai ei, mutta hän oli liian heikko. Se on minusta hänessä säälittävintä ja samalla kauheinta.

Orjakapinan keskeisin yllyttäjä on Galant, joka on kasvanut maatilalla yhdessä Barendin ja Nicolaasin kanssa. Galant ja Nicolaas ovat olleet kasvinveljet, parhaat ystävät ja kumppanit kaikessa, kunnes toisesta tulee isäntä ja toisesta orja. Brinkin henkilöt puhuvat välillä hiukan liikaa 1900-luvun kieltä ollakseen 1800-luvulla eläneitä, mutta se ei haittaa, kun sanoma alleviivataan: ilman vapautta ihminen ei ole mitään, mutta ihminen voi olla hyvin erilaisten asioiden vanki. Vapaus on vaikea asia.

Edit. myöhemmin. Huomasin yllätyksekseni, että omasta hyllystäni löytyy kokonaiset kolme André Brinkin kirjaa. Se on aika paljon kirjailijalta, jonka teoksia en ole tarkoituksella kerännyt. Myrskyisen hiljaisuuden lisäksi minulla on Pirunlaakso ja Tuokio tuulessa. Siitä on hiukan aikaa, kun olen kaksi muuta lukenut, mutta sanoisin ehkä Pirunlaaksoa näistä kolmesta heikoimmaksi. Tuokio tuulessa jätti jäljen, se on hieno kirja. Myrskyinen hiljaisuus taas on juuri nyt niin kovasti mielessäni, etten voi arvostella sitä kovinkaan kriittisesti.

Siskoni suositteli ja minähän luin. Vaihteeksi uutta saksalaista nuorten (?) fantasiaa. Cornelia Funke (jolla on ihanat kotisivut täällä) on suosittu pitkin Eurooppaa ja Mustesydänkin on käännetty monille kielille.

Kirjan perusidea on ihana. Mitä jos lempikirjasi hahmot alkaisivat elää ja tulisivat kirjasta ulos tähän maailmaan? Kirjan päähenkilö on Meggie, 12-vuotias tyttö, joka elää isänsä Mon kanssa. Mo on kirjansitoja, ja rakkaus kirjoihin on pienen perheen yhteinen harrastus. Meggien äiti on lähtenyt, kun tyttö oli kolme vuotias. Mo ei ikinä lue ääneen tytölleen, missä piilee tarinan ydin. Mon ääni nimittäin nostaa asioita kirjoista tähän todellisuuteen, ja samalla aina katoaa jotain kirjan maailmaan.

Kauan sitten Mo on lukenut Mustesydän -nimisestä kirjasta esiin joukon pahiksia, jotka nyt vainoavat häntä ja hänen tytärtään. Kirjassa tapahtuu  paljon, seikkailu venyy ja venyy. Tiivistääkin olisi voinut, vaikka Funke kyllä kirjoittaa hyvin. Joka luvun alussa olevat lainaukset tosin saivat minut ajattelemaan, että ne ovat lukijoiden kosiskelua: kirja on monien lukemista harrastavien unelma. Siinä on paljon viittauksia ja suoria lainauksia bongattavaksi ja henkilöt ovat ihania. Mon ja Meggien rakkaus kirjoihin on perinteisempää laatua, mutta isotäti Elinor on minusta ihana piriste henkilögalleriaan. Elinor on vanhapiikatäti, jonka rakkaus kohdistuu elämän varrella kerättyyn kirjastoon. Oivoi, tunsin ehkä liikaakin sympatiaa Elinoria kohtaan, ehkä näin hänessä tulevan itseni. :) :) :)

Vasta googlaamalla sain tietää, että Mustesydän on trilogian ensimmäinen osa. Tietenkin se on, ajattelin kun tämän jostain luin, sillä vain trilogiassa päästetään osa pahiksista pälkähästä eikä kerrota kaikkien henkilöiden kohtaloa. Tarina jää osittain avoimeksi. Toinen osa on nimeltään Musteloitsu ja kolmas ei kai ole vielä ilmestynytkään, ainakaan suomeksi.

Mustesydämestä on tehty elokuva, sen ensi-ilta on maaliskuussa 2008.


Kuvassa ovat Mo, jota näyttelee Brendan Fraser, sekä Meggie, jonka näyttelijälle Eliza Bennetille olen ehkä vähän kade nimestä. Elinoria näyttelee ilokseni Helen Mirren.

Paul Bettany taas pääsee näyttelemään Tuhkasormea, jonka rooli on ihastuttavasti sekä hyvä että paha. Kivaa, että henkilöt eivät ole itsestäänselvästi jompaa kumpaa.



 (Kuvat täältä.)

Minä sitten luin sen, viimeinkin. Eilen illalla en malttanut laskea käsistäni, ennen kuin sain sen loppuun. Potter tuli uniin, nukuin siinä maailmassa ja tänään olen sitten hautonut mielessäni parhaiten mieleenjääneitä kohtia. Tämä on ensipurkaus, mutta epäilen, etten voi olla kirjoittamatta Potterista myös myöhemmin. Se on niin tärkeä, niin pitkäaikainen juttu, että sen voisi hylätä nopeasti.

Luin ensimmäisen Potterini vuonna 2000. Olen elänyt kirjasarjan kanssa seitsemän vuotta, ja nyt se on ohi. Erään ystäväni kanssa puhuimme juuri tästä tyhjyyden tunteesta: mitä me nyt odotamme, kun ei enää ole Potteria? Toki odotan suomennoksen ilmestymistä, eikä Potter katoa minnekään, siksihän olen ne hyllyyni hankkinut. Mutta tämä tarina on nyt selvitetty, lopussa. Voi Harry!

Olen vielä vähän liian verillä voidakseni arivoida kirjaa kovinkaan kriittisesti, mutta ehkäpä sille ei ole tarvettakaan. Jo ensimmäisen sata sivua luettuani olin itkenyt posket märiksi ja nauranut ääneen niin että pelkäsin kämppikseni heräävän. Kirja ei voi olla huono, jos se herättää minut eloon noin voimakkaasti.

Viimeinen osa veti mielenkiintoisesti lankoja yhteen kaikista edellisistä kuudesta kirjasta. Kunhan suomennos ilmestyy ja maltan lukea vähän hitaammin, selviävät nämä viittaukset vielä paremmin. Siksi ajattelinkin kerrata koko sarjan vähän ennen kuin suomennos tulee. Kokonaisuus hahmottuu silloin paremmin.

Seuraavaksi alan puhua kirjasta ja sen tarinasta niin suoraan, että jos et ole Pottereita lukenut, et varmastikaan ymmärrä puoliakaan, ja jos haluat sen vielä joskus lukea, niin älä jatka tästä eteenpäin. Minä spoilaan ja rankasti, varomatta tippaakaan.

Ensimmäiseltä lukukerralta minulle jäi mieleen erityisesti nämä kohdat:

- Kalkaroksen viimeinen toive: katsoa Harrya silmiin, koska ne olivat Lilyn silmät. Kalkaroksen liikuttava suojelius, Voldemortin erehdys olla erottamatta rakkautta ja himoa, jolloin hän menetti Kalkaroksen uskollisuuden. Tätä juonenkäännettä on valmisteltu ensimmäisestä osasta asti, mutta se onnistui yllättämään.

- Luna Lovegoodin huone kotona. Yksinäinen, erikoinen tyttöparka, joka oli saanut ehkä ensimmäiset oikeat ystävänsä DA:ssa, ja koristanut siksi huoneensä seinät Nevillen, Hermionen, Ronin ja Harryn kuvilla, joita yhdisti sana Friends.

- Molly Weaslyn rooli pysyi äitihahmona loppuun asti. Viimeisessä taistelussa hän puolusti nimenomaan lapsiaan Bellatrixia vastaan, äitiydestään hän sai voimaa. Aika kliseistä, minusta.

- Harryn ja Voldemortin viimeinen taistelu oli minusta hyvin kirjoitettu, King's Cross -kohtaus taas ehkä hiukan kömpelö tapa saada viimeiset ohjeet isolta D:lta. Brittiläistä häveliäisyyttä se, että Harrysta oli kiusallista olla alasti, vaikka oli kuollut. :)

- Viimeinen osa jatkoi minusta sitä teemaa, mikä on kolahtanut minuun sarjan alusta asti. Vielä epilogissakin se tuli esiin: meitä ei tee se, mistä tulemme tai mitä osaamme, vaan meidän valintamme. Se, millaisia valintoja teemme, ratkaisee meidän roolimme, meidän tupamme Tylypahkassa. Lajitteluhattukin antaa valinnanmahdollisuuden. Meidän valintamme tekevät meidät.

- Albus Severus sai viimeiset pisteet minulta - aito huoli Lajitteluhatun ankaruudesta ja hurja jännitys Tylypahkaan mennessä liikuttivat niin että itkin taas.

- Olisin halunnut tietää, mitä kenestäkin tuli isona. Tuliko Hermionesta Tylypahkan rehtori? Vai kotiäiti? Entä Harry? Pystyikö Harry elämään aikuisena ilman terapiaa noin rankan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen?

Kesäkauteni viimeinen kirjaseikkailu vei minut Afganistaniin. Luin tämän kohukirjan jo muutama päivä sitten, mutta oli pakko antaa ajatusten vähän kypsyä, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan.

Kabulin kirjakauppias muistetaan siitä sananvapaussodasta, jonka sen julkaiseminen aiheutti. Norjalainen toimittaja, kirjailija Åsne Seierstad asui Afganistanissa kabulilaisen perheen luona vuonna 2002. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, joka loukkasi kuvauksen kohteena ollutta perhettä niin, että perheen pää veti asian oikeuteen. En tiedä miten juttu päättyi, mutta Seierstad ainakin sai runsaasti julkisuutta.

Kieltämättä kirja on lukemisen arvoinen kuvaus afganistanilaisesta perheestä ja kulttuurista. Taidan silti olla liian pahasti koulutukseni läpilyömä, että suurimman osan aikaa pohdin vain lähdekriittisiä asioita. Miksi Seierstad on kirjoittanut niin intiimejä asioita? Hän on häivyttänyt itsensä kokonaan tarinasta, hän kertoo perheestä niin kuin häntä itseään ei olisi paikalla lainkaan, mutta ei selitä tätä ratkaisua mitenkään. Kuitenkin hän kertoo kirjan alussa, että häntä kohdeltiin poikkeuksellisesti; hän sai olla samassa huoneessa sekä miesten että naisten kanssa, joten hän tutustui molempiin maailmoihin. Hän kertoo väitelleensä, suuttuneensa, riidelleensä Kabulissa asuessaan. Miksei hän kerro siitä mitään? Sen sijaan hän kertoo perheestä, jonka hän sanoo olevan epätavallisen vapaamielinen, mutta jättää kertomatta millä tavoin vapaamielisyys näkyy. Nyt kirjakauppiaan perhe jää lukijoiden mieliin edustamaan koko afganistanilaista perhemallia.

Minua kiusasi se, että tunsin koko ajan olevani tirkistelijä. Perheenjäsenet ovat kertoneet luonaan asuneelle toimittajalle hyvin henkilökohtaisia, arkoja asioita, jotka tämä sitten kirjoittaa koko maailman luettavaksi. En usko, että kirjakauppiaan perhe on tarkoittanut sitä uskoutuessaan toimittajalle. Ja kaikki johtaa kysymykseen, miksi Seierstad on kirjoittanut kirjansa. Mitä hän on tavoitellut? Kohua, paljastuksia islamilaisesta perheestä, naisen aseman kohentamista Afganistanissa?

Seierstadin ansio on naisten elämän kuvailu. Hän uskaltaa kertoa burkhan käytön ikävyyden lisäksi myös naisten elämän iloisista asioista. Kirja myös paljastaa, mihin tyrannimainen perheen hallinta johtaa. Kukaan perheessä ei oikeastaan ole onnellinen, eivät pojat eivätkä tytöt, eivät miehet eivätkä naiset. Ikävä olo vain puretaan eri tavoin: huumeisiin ja juhlimiseen, salaisiin itkuihin, lamaantuneeseen hiljaisuuteen. Kiinnostavaa, joskin vähän sekavaa oli myös Afganistanin historiasta kertominen. Huomasin aukon sivistyksessäni, kun tipuin välillä kärryiltä historian eri vaiheista kerrottaessa. Kartastakin olisi ollut apua. Oli miten oli, Kabulin kirjakauppias jää mieleen.

Muun muassa Pekka Haavisto on kirjoittanut arvostelun Kabulin kirjakauppiaasta.

Tove Janssonin "muuta kuin muumit" -tuotantoa pitäisi lukea enemmän, sillä kirjat ovat joka kerta parempia kuin odotin. (Esim. Kunniallinen petkuttaja.) Milloinhan opin odottamaan Janssonilta pelkkää erinomaisuutta? :) Tove Janssonin kypsää ja terävää myöhäisempää tuotantoa on esimerkiksi novellikokoelma Seuraleikki (Brev från Klara och andra berättelser) (1991). Kokoelman novellit eivät ole rasittavan pitkiä pienoisromaaneja, vaan juuri sopivia, juuri näppäriä omassa lajissaan. Jansson on taitava ihmisluonnon kuvaaja.

Suosikkini tästä kokoelmasta oli alkuperäisteoksen niminovelli Kirjeitä Klaralta. Esittelemällä Klaran hänen eri henkilöille kirjoittamiensa kirjeiden avulla Jansson rakentaa hyvinkin mielenkiintoisen ja tarkan kuvan päähenkilöstään. Erikoinen ja haastava rakenne novellille! Mutta hyvä ja onnistunut, minusta ainakin. Moni muukin novelli herätti ajatuksia ja toimi kuten novelli tehokkaimmillaan toimii: herättää, pistää miettimään ja pysäyttää niukalla ja siksi tehokkaalla ilmaisullaan.

Tove Janssonista on paljon kuvaa ja ääntä esim. Ylen elävässä arkistossa.

Robert Harris (tietoja esim. Wikipediassa ja kirjakaupan sivuilla) on tunnettu lähinnä toista maailmansotaa käsittelevistä teoksistaan, joissa sekoittuvat fakta ja fiktio. Samaa todellisuuden ja mielikuvituksen sekoitetta on myös Pompeji, jossa seurataan muutaman päivän aikaa Vesuviuksen vieressä vuonna 79.

Takakannen mukaan Pompeji on trilleri, mutta minusta se ei ollut erityisen jännittävä. Suoraan sanottuna olin vähällä jättää koko kirjan kesken ensimmäiset sata sivua luettuani, mutta lopulta sain sen suoritettua loppuun yhtenä vapaailtana. Aika kevyt kirja siis. Harris yrittää saada lukijan kiinnostumaan jännityskertomuksesta, mutta ei onnistu kovin hyvin. Tulivuoren purkautumista ei osaa jännittää, kun tietää sen tapahtuvan kuitenkin, eikä dekkarimainen juoni oikein pure.

Tarinan päähenkilö on Marcus Attilius, Aqua Augustan aquarius eli johtava insinööri. Hän huomaa jotain olevan vialla, mutta ei tajua ongelmien johtuvan Vesuviuksesta - tietenkään ei tajua, sehän vesittäisi koko juonen. Edellinen aquarius on kadonnut epämääräisissä olosuhteissa ja Attiliukselle on käydä samoin. Muutaman päivän aikana hän ehtii myös rakastua, sillä tottahan hyvässä tarinassa on aina nainen, joka pitää pelastaa onnettomalta avioliitolta. (Haukotus.)

Onnettoman löyhästä juonesta huolimatta kirjassa oli jotain hyvääkin. Parhaiten jäi mieleen antiikin Rooman kuvaus. Rooma on kylpylöitä, viiniä, irstailuja, viiniä, lahjottuja virkamiehiä, viiniä ja köyhää kansaa. Yläluokan räikeän tuhlaileva ja ylenpalttinen elämä esitetään lähes irvokkaana. Valtakunta perustuu orjatyölle, mutta orjien asemakin vaihteli ryysyistä rikkaisiin. Valitettavasti Marcus Attilius on vähän liian puhtoinen Ken-nukke tässä maailmassa, hänen hyveellisyytensä melkein ärsyttää, kun koko muu ympäristö esitetään julmana ja räikeästi ja rajusti elämää kuluttavana. En ehkä lue tätä kirjaa uudestaan, ikinä. Elokuvan voisin katsoa, ihan vain nähdäkseni miten Pompejin kaupunki on tehty. Kirjassa on monta kohtausta, jossa ajattelin, että nykyaikaiset elokuvantekijät varmaan innostuvat. Onkohan tätä filmattu, tietääkö joku?

"- - viehättävä pienoisromaani islantilaiseen tapaan; monta siinä tapetaan." luonnehtii lukemieni saagojen kääntäjä Antti Tuuri erästä näistä neljästä saagasta. Verta ei tosiaan viikinkisaagoista puutu.

Saagojen lukeminen on kielensä takia mukavaa vaihtelua nykykirjallisuuteen. Suurin osa nimistä menee minulta ohi, koska en osaa lausua niitä edes mielessäni. Niinpä sekoitin henkilöitä moneen kertaan ja jouduin palaamaan taaksepäin ja lukemaan hitaammin. Kuten vanhoissa teksteissä ainakin, on myös saagoissa tärkeää mainita aina kuka on kenenkin poika ja mitä sukua ihmiset ovat. Nimien paljous on raskasta.

Nimet ovatkin ainoa asia, joka saagoissa on vaikeaa. Muuten ne ovat herkullisen yksinkertaisia: tapot ja taistelut ja kuolemat vain todetaan, dramatisointiin ei turhaan käytetä aikaa. Samalla saagat avaavat mielenkiintoisen ikkunan viikinkien maailmaan, sen tapoihin ja rytmiin. Valitettavasti ikkuna on vain kovin kapeasti raollaan. Minua vaivasi kauheasti, ettei saagoissa puhuta naisista juuri ollenkaan, ei arjen töistä tai yksityiskohdista. Sellaiset eivät olleet runojen tai saagojen arvoisia, ei niitä ollut tarvetta tallentaa. Saagoja tehtiin urotöistä ja erityisen kunniakkaista henkilöistä, ei naisten töiden järjestelyistä tai arkipäivän aterioista. Ehkäpä saagat paljastavat naisten maailmasta nimenomaan sen, ettei se ollut arvostettua. Naiset ovat saagoissa vain kauppatavaraa, vain väline suhteiden luomiseen ja perillisten saamiseen. Erityisesti mainitaan vain yksi nainen, Helga Kaunis, jonka sanotaan olleen kaunein nainen Islannissa koskaan. Huonosti kävi silti hänellekin, ei auttanut kultainen tukka.

Tunnetuin kirjan saagoista on nimitarina Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga. Siinä onkin kieltämättä jopa elokuvallisia aineksia, jos tarinaa vain hiukan pullistaisi toteavan paljaan tarinankertojan tekstin lisäksi. Tämä saaga on romanttinen ja kaunis rakkaustarina, jossa tapellaan ja tapetaan estoitta ja  joka on kääntäjän mukaan tunnetuin islantilainen saaga maailmalla.

Myös Aamunkajo on näemmä lukenut näitä saagoja.

Luin Märta Tikkasen muistelmaromaanin Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. En ole tutustunut Tikkasen tuotantoon kuin hyvin kapeasti, miehensä Henrik Tikkasen tuotantoa tunnen vielä vähemmän. Siksi Kaksi jäi vähän vieraaksi kirjaksi. Se käsitteli niin kovin paljon Tikkasten tuotantoa, että tunsin itseni välillä sivistymättömäksi, kun en ollut esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitekirjoja lukenut. Heidän kirjoissaan käsiteltiin paljon yksityiselämää, ja jollain tavalla he kai kamppailivat kirjojensa välityksellä keskenään.

Kaksi on Märta Tikkasen tarina heidän avioliittoonsa. Henrik on kuollut, mutta hänen kirjoittamanaan kuvaus olisi varmaankin erilainen. Mieleenpainuvaa Märtan kirjassa oli se, kuinka hän uudestaan ja uudestaan kuvaili miehensä alkoholismia, hänen tapojaan terrorisoida vaimonsa uraa, itsekkyyttään ja lopulta psykoottisuuttaan ja vainoharhojaan. Kuitenkin he rakastivat toisiaan, eivätkä olisi voineen kuvitella olevansa erossa.

Avioliittokuvauksen lisäksi Kaksi piirtää kuvan supertehokkaasta feministiäidistä, joka hoitaa sekä lapset, työn että kirjailijauran ja siinä sivussa pärjää vielä hurjana luovan alkoholistimiehen kanssa. Siinä olisi mallia nykyajan suorittajille: ei 2000-luku tunnu vielä missään, kokeilkaahan Märta Tikkasen elämää hetki, niin saatte mallia suorittamisesta!

Siskoni kanssa olemme keränneet entiseen kotiimme mielenkiintoisen kirjahyllyn. Siellä on sekä nuortenkirjaklassikoita (esim. Musta ori ja Setä Pitkäsääri) että vähemmän klassikoiksi luokiteltavia jämäkirjoja, joita kumpikaan ei halua (vai kehtaa?:) ottaa omaan hyllyynsä. Nämä kirjat eivät vaadi lukijaltaan mitään, eivät yhtäkään aivosolua, vaan toimivat rentouttajina. Niitä luetaan välilukemisena, kun ei muuta tee mieli.

Victoria Holtin Tuhannen lyhdyn talo kuuluu näihin ehdottomiin hömppäkirjoihin. Holt oli brittiläinen kirjailija, joka on eri salanimien takaa kirjoittanut valtavat määrät bestsellereitä. Myyntilistojen kärkeen hän kyllä kiipesi, mutta esimerkiksi Tuhannen lyhdyn talo on niin hölmö kirja, että tulin siitä melkein vain vihaiseksi.

Juoni on tietenkin romanttinen ja hiukan jännittävä, jotta kirja pitää otteessaan. Toisaalta henkilöhahmot ja tarinan kulku ovat niin yksinkertaisia, että luin tätäkin teosta monessa pienessä palassa, aina muutaman sivun eteenpäin vanhempieni luona käydessäni, mutta en koskaan tippunut kärryiltä vaikka lukukertojen välillä oli enemmänkin aikaa.

Päähenkilö Jane on erinomaisen älykäs, kaunis, hienokäytöksinen ja ahkera nuori nainen, joka seikkailee kiinalaisen antiikin maailmassa. Plaah että tämä oli tylsä kirja.

Kesälukemistooni kuului myös Suomen toistaiseksi ainoan nobelistin merkkiteos Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta. Olen lukenut päähenkilön mukaan usein lyhyemmin vain Siljaksi sanotun kirjan aiemmin vuosia sitten, enkä oikein hyvin ole ymmärtänyt monelta muulta lukijalta kuulemaani kritiikkiä. Minusta Nuorena nukkunut ei ole tylsä, pitkäveteinen ja turha kirja. Minusta se on hieno kuvaus 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomesta, talonpoikaisesta väestä ja sen elämästä, luonteesta ja luonnosta.

Romaani viipyilee hitaasti ja maalailevasti luonnon kuvauksissa, usein turhankin leveästi romantisoiden. Mutta onko se synti? Herkkä luonnon havainnointi kuuluu päähenkilön, Silja Salmeluksen, elämään, joten miksi se olisi pitänyt muuttaa kirjassa toisenlaiseksi? Luonto on läsnä koko ajan.

Luontokuvauksen herkkyyden lisäksi romaani muistetaan myös vuoden 1918 sodan kuvauksena. Sisällissodassa Silja on puolueeton, niin puolueeton kuin saattoi olla. Hän on piika, mutta toisaalta rakastunut talollisen poikaan, mikä saa hänet sympatisoimaan valkoisia. Tosin Silja ei kyllä näe toimintaansa erityisen poliittisena, hän vain elää tilanteen mukaan.

Rakkaus on kirjassa vahva tunne. Silja elää pitkään täysin viattomana, mutta rakastuttuaan hän tekee sen perin pohjin. Hän rakastuu haavekuvaan, jota elättelee kuolemaansa asti. En ole nähnyt yhtään romaanista tehtyä elokuvaa, mutta haluaisin kyllä nähdä. Ilmeisesti ainakin jossain elokuvaversiossa Siljan rakkauden kohde raiskaa tämän, mikä johtaa traumoihin, mutta romaanissa ei kyllä tällaista väkivaltaa tapahdu. Olenkohan sekoittanut jonkin muun elokuvan juonikuvauksen, vai onko mahdollista, että juonta olisi muutettu niin paljon?

Nuorena nukkunut oli ehdottoman positiivinen uusintakokemus. Monia ikäviä kommentteja kuultuani olin alkanut epäillä omaa muistiani ja odotin itsekin jo jotain täydellisen puuduttavaa. Onneksi sain yllättyä iloisesti.

Nappasin tämän kirjan mukaani kirjastosta kauniin kannen perusteella - kirjailijasta en tiennyt mitään ennakolta. Ajattelin, että voisin lukea pitkästä aikaa jotain irlantilaista, ja olihan se kieltämättä mukava piristysruiske tähän kesälukemistoon. Lukemani kirja on Niall Williamsin (s. 1958) toinen romaani. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja joitakin Irlantiin liittyviä matkakirjoja tai sen tapaisia.

Niin kuin taivaassa on minusta aika tyypillinen nykyaikainen irlantilainen romaani. Maata ylistetään vaivihkaa: huolimatta jatkuvasta vesisateesta ja kuraisista teistä on luonnon vihreys omaa luokkaansa. Jotain samankaltaista tunnelmaa on mielestäni kuuluisan Maeve Binchyn romaaneissa: lämmintä, ihmisläheistä kuvausta, jossa jokaisella yksilöllä on oma, kertomisen arvoinen tarinansa.

Niin kuin taivaassa kertoo Stephen Griffinistä, joka on yksinäisyyteen jumittunut historianopettaja (!). Hän rakastuu, mikä saa myös hänen isänsä ponnistelemaan viimeisillä voimillaan poikansa hyväksi. Stephenin rakkaus on palvovaa ja ylitsevuotavaa - minä ahdistuisin sellaisessa suhteessa - mutta kaikki tuntuu olevan juuri kuin taivaassa. Williams pitää kuitenkin kirjan loppuratkaisua hyppysissään pitkään, ennen kuin paljastaa, toistuuko Stephenin elämän onnettomuuden tragedia uudestaan, kuin kohtalon viiva, suorana,  verisenä ja traumatisoivana.

"Täytyy tietää, milloin jokin vaihe on tullut päätökseen. Ajanjakson ohi, ovi suljetaan, yksi luku elämästä on takanapäin - ei ole tärkeää mitä nimeä käyttää, vaan tärkeää on jättää menneisyyteen ne elämän hetket, jotka ovat jo kuluneet ohi. Vähitellen aloin ymmärtää, etten voinut palata ajassa taaksepäin ja saattaa kaikkea ennalleen: nuo kaksi vuotta, jotka olivat aiemmin tuntuneet loputtomalta kidutukselta, alkoivat nyt näyttää todellisen tarkoituksensa.
     Ja niiden tarkoitus ulottui paljon avioliittoani laajemmalle: jokainen mies ja nainen on yhteydessä energiaan, jota monet kutsuvat rakkaudeksi, mutta joka on itse asiassa sitä raaka-ainetta, josta maailmankaikkeus on rakennettu. Tuota energiaa ei voi manipuloida - se johdattaa meitä lempeästi ja siinä piilee kaikki se mitä opimme tässä elämässä. Jos yritämme ohjata sitä haluamaamme suuntaan, osanamme on epätoivo, turhautuneisuus ja pettymys, koska energia on villi ja vapaa."

Paulo Coelho on brasialialainen kirjailija, jonka kirjat ovat myyneet valtavasti ympäri maailman. Zahir (täältä voit lukea kirjan alun haluamallasi kielellä, käännöksiä on aikas paljon) oli kuitenkin ensimmäinen Coelhoni, mutta tuskin viimeinen. Alkemisti täytynee ainakin lukea jonain päivänä.

Zahir kertoo pakkomielteestä. Tarina kertoo kirjailijasta, menestyneestä, rikkaasta naistenmiehestä, jonka vaimo jättää hänet yllättäen ja ilman mitään viestiä. Vaimon löytämisestä tulee kirjailijalle pakkomielle, zahir, asia joka on pakko selvittää. Avukseen hän saa vaimoonsa rakastuneen Mihailin, joka kuulee ääniä ja levittää rakkauden energian sanomaa pariisilaisessa kahvilassa ja kaduilla.

Enemmän kuin pakkomielteestä, Zahir kertoo minusta muutoksesta. Kirjailija kasvaa ymmärtämään vaimoaan ja omaa rakkauttaan paremmin. Pitkät selostukset rakkauden energian filosofiasta tai aatteesta tai uskonnosta, miksi ikinä sitä haluaa kutsua, menivät minulta vähän ohi. En oikein ymmärtänyt niiden tarkoitusta, ehkä en vain juuri nyt ole rakastunut sillä tavalla, että ne kolahtaisivat.

Coelhon teksti on sujuvaa ja kaunista luettavaa. Kirjasta jäi talteen useampiakin lainauksia.

"Ja ollessani keskilaivassa tajuan yhtäkkiä jotain äärimmäisen tärkeää: katedraali olen minä, se on jokainen meistä. Me kasvamme, muutamme muotoamme, huomaamme itsessämme joitakin heikkoja kohtia jotka vaativat korjausta, emme valitse aina parasta vaihtoehtoa, mutta jatkamme kaikesta huolimatta eteenpäin ja yritämme pitää itsemme suorassa, ojennuksessa, voidaksemme kunnioittaa, ei seiniä, ovia tai ikkunoita, vaan niiden rajoittamaa tyhjää tilaa, sitä tilaa missä palvomme kaikkea meille kallista ja tärkeää.
     Niin, me olemme katedraali, ei epäilystäkään. Mutta mitä on minun sisäisen katedraalini tyhjässä tilassa?
     Esther, Zahir."

Lapsuuden tyttökirjaklassikko Salainen puutarha on kertomus Mary-tyttösestä, joka menettää vanhempansa ja muuttaa Intiasta Englantiin. Kirja on ylistyslaulu Yorkshiren nummille ja niiden terveelliselle vaikutukselle, joka kirjassa tulee esiin mm. lapsen pulskistumisena. Salainen puutarha ei ole vain Maryn tarina, vaan myös hänen sairaaksi hemmotellun serkkunsa Colinin toipumisen tarina.

Välillä kirja sopisi terveystiedon oppikirjaksi, niin rautalangasta väännettyjä terveysohjeita siinä annetaan (juo kermaa, syö paljon, hypi hyppynarulla, hymyile, pidä ihmisistä!) Toisaalta tarina on niin yksinkertaistettu ja kirkasotsainen, että sitä voisi lukea minkä ikäiselle lapselle tahansa.

Välillä Salainen puutarha ärsytti puhtoisuudellaan, jota en aina jaksanut ymmärtää edes aikakaudelle tai kirjallisuuden lajille tyypillisenä piirteenä. Erityisen ärsyttävä hahmo oli Dickon, köyhän torpan poika, joka eli nummella ja nummesta, kesytti eläimiä ja kasvatti puutarhaa. Dickonin hahmo oli niin täydellinen, että en varmaan kestäisi sellaisen pojan kanssa samassa huoneessa paria minuttia kauempaa. Jee.

Pitäisi varmaan katsoa joku kirjasta tehty elokuvakin. Lapsena Salainen puutarha ei ärsyttänyt minua niin paljoa, en tiedä miksi juuri nyt. 

"Täällä keskellä myymälärivistöä oli iso, kolmi-ikkunainen Galuzinien siirtomaatavarakauppa. Sen tikkuiselta maalaamattomalta permannolta lakaistiin kolme kertaa päivässä teen jätteitä; isäntä ja myymäläapulaiset joivatkin määrättömästi teetä aamusta iltaan. Täällä nuori emäntä istui halusta usein kassassa. Hänen mielivärinsä oli violetti, sinipunertava, erikoisen juhlallisissa vihkitilaisuuksissa kirkossa käytetty väri, juuri kukkaan puhjenneen sireenin väri, hänen parhaan samettipukunsa väri, hänen viinikalustonsa väri. Onnen väri, muistojen väri, Venäjällä vietettyjen, vallankumousta edeltäneiden tyttövuosien väri, sekin sinipunertava. Ja hän istui mielellään kaupan kassassa sen vuoksi, että tärkkelykseltä, sokerilta ja lasitölkin tummansinisiltä karamelleilta tuoksuva huone oli uponnut violettiin hämärään, hänen mieliväriinsä."

Yllä oleva lainaus on vain pieni osanen Pasternakin kuvailun taidosta. Tohtori Jura Zivagon kuuluisa elämäntarina on täynnä herkkiä, pieniä kohtauksia, jotka kirjailija herättää eloon niin, että lukija näkee kuvat, tuntee tuulen ja tuoksut. Vastapainoksi tarinaan mahtuu myös pitkiä kuvauksia syntyvän Neuvostoliiton poliittisista kokouksista, tuskaa, verta ja kuolemaa, joissa ei ole mitään kaunista.

Tohtori Zivagoa voi lukea historiallisena romaanina, kuvauksena Neuvostoliiton sisällissodasta ja ajasta ennen ja jälkeen. Sitä voi myös lukea venäläisen kulttuurin ja kulttuuri-ihmisen kuvauksena, sillä Zivago on puhdas humanisti. Eniten Tohtori Zivagoa kuitenkin taidetaan lukea rakkauskertomuksena, ja Laran ja Zivagon suhde onkin yksi kirjallisuuden klassisista ikuisista rakkaustarinoista.

Rakkauden kuvauksena kirja onkin mielenkiintoinen. Se ei nosta jalustalle aviollista rakkautta vaan kertoo suoraan, kuinka inhimillistä on rakastaa kahtakin naista yhtäaikaa. Zivago menee vain kerran naimisiin, mutta tekee lapsia kolmen naisen kanssa. Lara ja Zivago ovat kumpikin naimisissa ja aikovat palata perheidensä luokse, koska rakastavat myös heitä. He ovat toistensa elämänsä rakkauksia, mutta myös perhe on tärkeä. Asetelma on ristiriitainen ja vaikea, mutta sen kurjuudessa ei kieriskellä niin paljoa kuin odotin. Pisteet siitä, tätä nimittäin lukee kiinnostuneempana kuin väsynyttä uikutusta perheen ja rakastajattaren ristipaineesta.

Valitettavasti Pasternak osaa kuvailla tarkasti vain luontoa, mutta ei naista. Romaanin naiset jäävät etäisiksi, lähimmäksi tuleva Larakin jotenkin eteeriseksi. Zivagon naiset ovat koulutettuja (ainakin 2 ensimmäistä) ja älykkäitä naisia, mutta vain sivuosassa. Vaimo Tonja on Zivagolle kirjan alkupuolen tärkein nainen, mutta hän katoaa lähes koko loppuosan ajaksi, jolloin Lara nousee enemmän esiin. Larissa Fjodorovna on selkeä toinen päähenkilö, hänen elämäänsä seurataan myös erillään Zivagosta. Muut naiset joutuvat tyytymään vain lavasteen rooliin.

Tämä naiskuva jäi minua vähän vaivaamaan, muuten Tohtori Zivago oli ehkä vaisumpi kirja kuin odotin.

Nyt minuun iskee laiskuus, enkä jaksa alkaa googlaamaan tarkemmin Anne Brontëa. Muistan, että hän oli nuorempi kuin Charlotte ja Emily, mutta en tiedä, onko hän julkaissut muita kirjoja. Ehkäpä ei, sillä Agnes kotiopettajattaressakin on kestämistä.

Ohops, sanoinpa rumasti! En tarkoita olla ilkeä, mutta vertaan jatkuvasti Agnesta Jane Eyreen ja Humisevaan Harjuun, ja niiden rinnalla tämä on harmaa varpunen. Charlotte ja Emily Brontën teoksissa viihdyttää, kiehtoo ja tempaa mukaansa se kiihkeän romanttinen tunnelma, johon vievät niin tapahtumapaikkana toimivat nummet kuin tunteikkaat, dramaattiset päähenkilötkin. Agnes on arkisempi ja kertoo ihmisistä, jotka ehkä jopa voisivat olla olemassa. Kirja perustuukin Anne Brontën omiin kokemuksiin kotiopettajattaren työstä.

Kirjan ansio onkin nimenomaan siinä, että se kertoo peittelemättä, miten kauheaa työtä on olla hemmoteltujen, laiskojen aatelislasten opettajana. Myötäelin kovasti lukiessani oppilaiden raivokohtauksista ja mahdottomuudesta pitää kuria, kun ei ole lupaa rangaista. Lempeillä sanoilla ei aina ole vaikutusta. Ja vanhemmathan uskovat vain hyvää lapsistaan.

Opettajuuden kuvauksena kirja on onnistuneempi, joskin tylsä. Mutta romanttinen osuus, suhde paikkakunnan uuteen pappiin, on minusta päälleliimattu ja keinotekoinen. Ehkä siinäkin on omat realistiset piirteensä, mutta lähinnä se jäi kaikumaan mieleen varoituksena: kukin pysyköön säädyssään. Säätyläiset vain leikkivät alempien luokkien edustajien tunteilla, jos ryhtyvät flirttiin, mutta papin tyttärelle sopii naida vaatimaton, köyhä pastori, jos hän on hyvä mies. Argh, minua puistattaa tämän kirjan antama kuva järjestä avioliiton perustana. Onhan sekin varmasti tarpeellista, mutta kyllä kai rakkaus voisi olla vähemmänkin järkevää joskus, vaikka vähän siihen suuntaan kuin eilisessä Ylen perjantaielokuvassa The Thing Called Love.

Onneksi siskoni ei ollut kotona, kun luin Musta torni -taruston viimeisen osan pahimpia paikkoja. Huusin ääneen EIIII! Itkin, paruin kuin pieni lapsi menettyään jotain rakasta. Ulvoin ääneen. Ja kuitenkin oli pakko lukea, vaikka se sattuikin.

Luin kirjan loppuun junassa, ja paljastamatta liikaa ratkaisevan osan juonesta voin kai liittää tähän Rolandin huudon, joka sai vedet silmiini. (Loikkaa sen yli, jos pelkäät pienintäkin spoilausta.) Ruusujen laulaessa Roland teki sen minkä oli vannonut tekevänsä. Huutaessaan nimiä hän kävi samalla läpi koko elämänsä historian, koko Musta torni -kirjasarjan tarinan.

"...Roland alkoi huutaa ystäviensä ja rakkaittensa ja ka-tovereittensa nimiä. Nuo nimet kuuluivat kirkkaina siinä oudossa ilmassa, aivan kuin ne kaikuisivat ikuisesti:

- Minä tulen Steven Deschainin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Gabrielle Deschainin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Cortland Andrusin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Cuthbert Allgoodin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Alain Johnsin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Jamie DeCurryn puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen Vannay Viisaan puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen kokki Haxin puolesta, hän oli Gileadista!
- Minä tulen David-haukan puolesta, hän oli Gileadista ja taivaalta!
- Minä tulen Susan Delgadon puolesta, hän oli Mejisistä!
- Minä tulen Sheemie Ruizin puolesta, hän oli Mejisistä!
- Minä tulen isä Callahanin puolesta, hän oli Jerusalem's Lotista ja maanteiltä!
- Minä tulen Ted Brautiganin puolesta, hän on Amerikasta!
- Minä tulen Dinky Earnshaw'n puolesta, hän on Amerikasta!
- Minä tulen Talitha-tädin puolesta, hän oli Joenylityspaikasta, ja lasken tänne hänen ristinsä, kuten tehtäväkseni sain!
- Minä tulen Stephen Kingin puolesta, hän on Mainesta!
- Minä tulen soturi Oin puolesta, hän oli Keskimaailmasta!
- Minä tulen Eddie Deanin puolesta, hän oli New Yorkista!
- Minä tulen Susannah Deanin puolesta, hän on New Yorkista!
- Minä tulen Jake Chambersin puolesta, hän oli New Yorkista ja häntä minä kutsun omaksi, oikeaksi pojakseni!
- Minä olen Roland ja olen Gileadista, ja tulen omana itsenäni, avannet minulle ovesi!

Sen jälkeen kuului torven ääni."

Milloin mahdan voida katsoa punaista ruusua ajattelematta Mustaa tornia? Koirani tervehti minua iloissaan pyörien, kun tulin kotiin, mutta minä aloin itkemään, sillä se toi mieleeni Oin ja sen myötä Jake Chambersin. Ja milloin mahdan osata suhtautua kriittisesti tähän sarjaan, pystyä analysoimaan sitä ilman, että liikutun, muistan ruusukentän ja huokaan syvään Rolandin nimeä?

Voi miten minua ahdistaa, kun en ehdi lukea! Susannan laulu oli ohut ja nopealukuinen verrattuna muihin Musta torni -sarjan kirjoihin, mutta kun ei ole aikaa lukemiseen niin ei ole. Odotan nälkäisenä huomista, jolloin minulla on ainakin kolme tuntia aikaa puhtaasti vain ja ainoastaan sarjan päätösosalle.

Susannan laulu on minusta väliosa, välttämätön pakkojarrutus ennen lopullista räjähdystä. Tällaisia on kai yksi tai kaksi jokaisessa pidemmässä kirjasarjassa. Tällä kertaa tarina etenee vain yhden päivän ajan, mutta sen päivän aikana selvitetään taustoja ja valmistellaan tulevaa niin että vatsaan koskee. Susannah-Mian raskaus ja lapsi oli minusta aikaisemmin täysin outo sivujuonne, mutta sen merkitys selvisi vasta, kun alettiin puhua Mordredista. Tiesin ennalta, että tässä osassa Roland ja kumppanit tapaavat itsensä Stephen Kingin ja pelkäsin, että näin outo juonikäänne on kömpelö haksahdus muuten sujuvassa juonessa. Mutta se oli parempi kohtaus kuin osasin odottaa. Kirjan viimeinen luku on lainauksia Kingin päiväkirjasta, enkä ymmärtänyt senkään tarkoitusta ennen viimeisen päivän merkintää. Musta torni todellakin kytkeytyy kirjailijan koko elämään, varhaisesta uran alusta aina viimeisiin päiviin asti. Jos tuntisin Kingin muuta tuotantoa, voisin varmaankin poimia viittauksia muihin kirjoihin sieltä ja täältä näitä seitsemää osaa, mutta nyt voin nyökytellä ja hymistellä vain kun viittaukset avataan apposen auki.

Minä rakastan sitä tunnetta, kun kirja vie mukanaan. Se on yhtä aikaa hirveä ja hurmaava, kauhea ja kaunis, parasta ja pahinta. Kun tuntuu, että pulssi kiihtyy ja rauhoittuu kirjan tapahtumien tahdissa ja välillä hengittäminenkin unohtuu. Välillä nauran ääneen ja - kyllä - tämänkin kirjan aikana valui kyyneliä poskille. Se tunteiden myrsky, mihin hyvin kirjoitettu kirja minut heittää, on ihanaa. En antaisi sitä pois, en mistään rahasta, kykyä nauttia mielikuvituksesta ja fantasiasta.

Musta torni on seitsemänosainen sarja, joka on sekoitus scifiä ja fantasiaa ja kai jollain tavalla kauhuakin. Stephen Kingiä pidetään tusinatahdilla kirjoja suoltavana kauhukirjatehtailijana, mutta Musta torni on jotain muuta. Se on hänen hyvin pitkäaikainen projektinsa, johon hän on upottanut enemmän itseään kuin mihinkään muihin kirjoihinsa. En ole lukenut Kingin kauhukirjoja siitä yksinkertaisesta syystä, etten pidä kauhusta sillä pelkään liikaa, eläydyn liikaa (jännitys on eri asia, varsinkin kun se tapahtuu toisessa todellisuudessa). Lukemattomuuteni vuoksi en voi sanoa hänen kauhukirjojaan roskaksi, mutta sellainen mielikuva minulle on tullut muualta kuulemistani kommenteista. Ehkä minun pitäisi lukea niitä kirjoja itsekin, sillä en voi ymmärtää, miten Mustan tornin, Lohikäärmeen silmien tai pienoisromaani Rita Hayworth - avain pakoon kaltaisten teosten luoja voi samaan aikaan kirjoittaa jotain, joka luokitellaan roskaksi. Ja miksi näin hyvän science fictionin kirjoittaja ylipäätään hukkaa lahjojaan kauhukirjoihin?

Erään selityksen antoi Kingin Kirjoittamisesta, jonka luin aiemmin. Siinä hän kertoi, että hän yksinkertaisesti rakastaa kauhua, scifiä ja kaikenlaisia outouksia ja jännitystä. Siksi hän kirjoittaa niistä. Ihan hyvä selitys minusta. Sitäpaitsi kauhukirjallisuus ei aina ole kovin kaukana scifistä, luulen ma.

Mutta kuten sanoin, rakastan vatsanpohjaa käpristävää tunnetta, kun kirja on todella vienyt ajatukset. Sen teki Callan sudet, Mustan tornin viides osa, ja sen tekee luultavasti myös seuraava osa sarjaa.

Jälleen löysin kirjan jonkun muun suosituksesta, tällä kertaa sain vinkin Aamunkajolta. Hän suositteli tätä kirjaa sellaisille, jotka kaipaavat vähän erilaista fantasiaa, joten totta kai tartuin vihjeeseen ja laitoin kirjan nimen ylös. Tämä on suomennettu vuonna 2006 ja on tietääkseni ainoa McKillipiltä suomennettu teos, vaikka hän on kirjoittanut paljonkin (katso vaikka wikipediasta). Sääli, sillä kirja on hieno osoitus siitä, ettei kaikki fantasia ole vain edellisten kopiointia. McKillipin Ombria on oma maailmansa.

Aamunkajo moitti kirjan henkilökuvausta ohueksi, mutta minä rakastuin näihin henkilöihin näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Pitkätukkainen, kaunis Lydea, vaarallinen, pelottava ja mahtava noita Faye ja valkotukkainen, hiilellä piirtävä äpärä Ducon tulivat minulle läheisiksi. Kaikkein kiinnostavin henkilö oli kuitenkin Mag, nuori tyttö, joka vasta kirjan alkulehdillä huomaa olevansa ihminen eikä vahakainen, toisin kuin noita on hänelle väittänyt.

Kirjan juoni perustuu vallanperimyskiistoihin: ruhtinas on kuollut, eläköön ruhtinas. Valtaa pitää ikivanha noita-akka Musta Helmi, joka ei epäröi tappaa ja on kietonut valtaansa myös kruununperijän, pikkuisen Kyelin. Lydea ja Ducon taistelevat lapsiruhtinaan onnellisuuden puolesta, mutta hovi on täynnä juonitteluja, eikä kukaan ole turvassa. Soppaan sekaantuvat myös Ombrian unohdetun osan asukkaat, varjomaailman varjot ja ovet varjon ja valon välillä ovat auki. Unohdettua Ombriaa ei saa unohtaa. (Kirjan alkuperäinen nimi on Ombria in Shadows, mikä kuvaa minusta paremmin tätä kahden maailman ideaa.)

Omalle Erityiselle Fantasiakirjojen Listalleni ovat päässeet tähän mennessä itseoikeutetun kuninkaan, Tolkienin, lisäksi vain Ursula LeGuin ja Robin Hobb, mutta melkein voisin liittää Patricia McKillipinkin sille listalle, niin hieno oma maailmansa Ombria oli. Kunpa jaksaisin vaivautua lukemaan kirjoja englanniksi, niin voisin tutustua kirjailijaan paremmin. Laiskuutta!

Olipakerran vinkkasi minua lukemaan Erlend Loelta Marian ja Josén rakkaustarinan. Kirjan ulkomuoto oli poikkeuksellinen tässä tiiliskivien maailmassa: kirja on pieni, ohut kirjanen, vihko melkein. Tekstiä siinä ei ole juuri lainkaan, tarina on lyhyt, mutta sitä tukee ihanasti Kim Hiorthoyn kuvitus.

"José on kaikkialla. Yhtäkkiä hän on alhaalla tamppaamassa Marian jalkakarvoja, pian hän onkin imuroimassa napaa, sitten hän onkin jo sormissa viilaamassa ja kiillottamassa kynsiä. Marian ruumiissa ei ole ainoatakaan paikkaa, jota hän ei tuntisi. Toiset työt ovat totta kai vaativampia kuin toiset. Mtuta José ei luista hommistaan. Hän ei pelkää tarttua toimeen. Sellaista rakastaminen saattaa olla."

Aluksi minusta tuntui, etten ymmärtänyt, mihin Loe tällä kirjalla pyrkii. Sitten päätin olla ajattelematta sitä ja keskityin itse tarinaan, ja se osui kyllä minuun ja lujaa. Yksinkertainen, mutta samaan aikaan monikerroksellinen tarina rakkaudesta ja rakastamisesta. Lukiessa ei tee mieli itkeä, sillä tarina on onnellinen, mutta minusta tuntuu että kasvoillani oli koko ajan hölmö, vähän liikuttunut ilme: voi miten se näin voikin olla!

Ja ainakin mielipiteeni Erlend Loesta muuttui kertaheitolla. Tosiasioista Suomesta oli pettymys, mutta Maria&José osoitti, että Loe osaa kirjoittaa myös minun sydämeeni.

Norjaista Erlend Loeta kehutaan paljon. Tosiasioita Suomesta oli kuitenkin minulle pettymys. Lukukokemukseen vaikutti todennäköisesti se, että olin juuri noussut Gaimanin ihanasta Tähtisumusta, ja minulla oli suuria vaikeuksia oppia lukemaan Loen tässä kirjasta käyttämää assosioivaa tajunnanvirtatekniikkaa. Sivun mittaiset lauseet hengästyttivät ja päähenkilö alkoi ärsyttää.

Tosiasioita Suomesta kertoo esitteentekijästä, joka saa tehtäväkseen laatia esitteen Suomesta. Suomella ei ole kirjassa mitenkään erityinen asema, esite voisi olla syntymässä vaikka Timbuktusta, mutta sen vuoksi kirjassa on paljon enemmän ja vähemmän oikeaa tietoa Suomesta. Työprojekti ei vaikuta erityisen onnistuneelta, minkä esitteentekijä itsekin (lopulta!) huomaa, mutta onneksi loppuratkaisu on onnistunut.

Enemmän kuin vitsikirja norjalaisten suomikuvasta, kirja on kuvaus minusta vähän sairaan ihmisen ajatuksenjuoksusta ja elämästä. Hän onnistuu aloittamaan seurustelun sen kummempia sitä painottamatta tai siihen pyrkimättä. Hän pelkää vettä lähes hysteerisyyteen saakka, sillä vesi virtaa ja virtaaminen on muutosta ja muutos on vaarallista. Pysyvyys tuo turvaa. Aloin pitää kirjasta vasta sen loppuhuipennuksen aikana, jossa päähenkilö osallistuu viestijuoksuun ja voittaessaan Suomen suurlähetystön juoksijan hän kokee selättäneensä koko Suomi-projektinsa, oikeastaan koko Suomen.

Loen Supernaiivi on ilmeisesti kirjoitettu kokonaan toisella tyylillä. Voisin lukea sen lähiaikoina, ennen kuin tuomitsen Loeta kokonaan.

Lukekaa Loen haastattelu Kaltio-lehdessä.

Olipa ihanaa lukea fantasiaa pitkästä aikaa. Neil Gaiman on tunnettu sarjakuvapiirtäjä, mutta luen sarjakuvia aivan liian vähän, enkä siis osaa verrata Tähtisumun Haltiamaailmaa hänen sarjakuviensa kuvauksiin.

Tähtisumua kertoo Tristan Thornista ja hänen matkastaan Haltiamaahan, aikuiseksi kasvamisesta (minun mielestäni ainakin) ja sen oppimisesta, ettei kaikki aina mene niinkuin pitäisi. Huolimatta tästä kirja on ennen kaikkea romanttinen tarina, jossa hyvyys voittaa ja paha saa palkkansa. Kaikenlaista tästä kirjasta tuli mieleen, mutta en vain osaa pukea niitä ajatuksia sanoiksi. Hyvän ja tarkemman ja analyyttisen kuvauksen kirjasta voitte lukea esimerkiksi täältä.

Kannattaa joka tapauksessa lukea tämä.

Maaliskuussa tasa-arvon päivänä päätin viimeinkin sivistää itseäni ja lukea jotain Minna Canthin tuotannosta. Näin kauan siinä kesti ennen kuin sain aikaiseksi, mutta kun viimein tähän pienoisromaanien kokoelmaan tartuin, sen lukeminen sujui nopeasti.

"Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan. Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä saavuttamatonta toivonut."

Edellinen lainaus Canthin Hannasta kiteyttää minusta paljon kaikista näistä novelleista. Ihmiset eivät ole niissä mitenkään järjettömän onnellisia.

Minna Canthissa minua liikuttaa hänen tekstinsä aitous. Näistä novelleista tai pienoisromaaneista ainakin Hanna ja Lehtori Hellmanin vaimo henkivät sellaista yksityiskohtien aitoutta, jonka vain samanlaisissa ympyröissä elänyt voi tekstiinsä kirjoittaa, sellaista lempeää (?) pilkkaa ja ironiaa. Lehtori Hellmanin vaimo jää mieleen myös siksi, että siinä Canth on kuvannut vääryyden tekijäksi miestä, joka vastustaa naisasialiikettä ja pitää naisen ainoana oikeana paikkana kotia ja luonteena nöyryyttä:

"Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin, hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna. elämän toverina."

Lain mukaan säväyttää otsikon ironialla, joka selviää vasta aivan lopussa. Köyhää kansaa on äärimmäisen köyhyyden kuvaus. Sekin tekee kipeää, omalla tavallaan. Mutta kaikkein paras on silti Kauppa-Lopo. Se ei ole pitkä novelli tai erityisen herkkä, vaan realistinen ja osuva kuvaus naisesta, joka on köyhä. Nykykielellä sanottuna Kauppa-Lopo on syrjäytymisvaarassa. :)

Minna Canth edisti elämäntyöllään niin naisten, lasten kuin köyhienkin asioita. Vaikka hänet kai tunnetaan ennen kaikkea näytelmäkirjailijana, ovat nämä novellit minusta hienoja esimerkkejä poikkeuksellisen rohkean naisen tuotannosta. Niitä lukiessa tekisi mieli nauraa niiden yhteiskunnallisen kuvauksen yksinkertaisuudelle, mutta konteksti on syytä muistaa: niissä on jokaisessa lukijalle enemmän kuin yksi viesti. Canth on varmasti saanut useammin kuin kerran olevansa "pahansisuinen epäsikiö", kun vaati naisille oikeutta omaan elämään poissa miehen varjosta.

Siskoni kertoi viikonloppuna, että hän luki vähän aikaa sitten Stephen Kingin fantasiasarjan Musta torni loppuun. Olen lukenut sarjan neljä ensimmäistä osaa silloin, kun muita ei vielä ollut suomennettu eikä itse asiassa koko sarjaa vielä tehty loppuun (Musta torni on ollut Kingille pitkän ajan projekti), ja jäin nälkäisenä odottamaan jatkoa. En kuitenkaan ole uskaltanut aloittaa uusien osien lukemista, sillä pelkään niiden kirjojen vangitsevuutta. Tiedän, etten voi hyvin keskittyä mihinkään muuhun, kunhan avaan ensimmäisen lehden. Se vain vie mukanaan. Olen siis vain odottanut "sopivaa hetkeä, sitten kun minulla on aikaa". Nyt olen ajatellut, ettei sitä sopivaa hetkeä taida tulla koskaan, jos en vain tartu toimeen. Ehkä on aika uskaltaa lukea Musta torni loppuun asti. Ehkäpä teen sen kesän aikana.

Fantasiaan uppoaminen on yhtäaikaa ihanaa ja vähän pelottavaa - pelottavaa on se, miten kaikki muu tuntuu katoavan ja vain kirjasta tulee tärkeä. Samalla aikaa tekee mieli ahmia kirja niin nopeasti kuin voi, jotta tarina etenisi, mutta toisaalta kirjan sivu sivulta lähestyvä loppu pelottaa, sillä fantasiamaailmasta ei haluaisi tulla pois.

Hassua on se, että Musta torni hallitsee ajatuksiani nyt aika paljon, pyörittelen sen henkilöitä mielessäni ja muistelen aikaisempia osia. Kirja on siis päässäni paljon jo nyt, enkä vielä ole edes katsonut, saisiko sitä kirjastosta. :)

Jokin aika sitten kaipasin Jyväskylään sijoittuvia kirjoja. Hienojen Helsingin kuvausten lisäksi olisi hauska lukea kirjoja, jotka sijoittuvat itselle tuttuihin kaupunkeihin. Jyväskylän kaupunginkirjasto vastasi ajatuksiini kokoamalla listan ja pienen näyttelyn kirjoista, jotka sijoittuvat Jyväskylään. Siitä näyttelystä nappasin mukaani Arto Kotilaisen Alastoman pojan ääriviivoja.

Arto Kotilainen on mainittu 1980-luvulla lupaavaksi nuoreksi kirjailijaksi. Sillä vuosikymmenellä hän onkin julkaissut teoksensa: kolme romaania, runokokoelman ja novellikokoelman. Googlaamalla ei löytynyt tietoa, mitä Kotilainen tekee nykyään. Alastoman pojan ääriviivoja on hänen esikoisromaaninsa, ja esikoiseksi se olikin kypsä ja tavallista parempi. Siihen se sitten jäikin. Kirjan takakansi kertoo sen olevan romaani nuoren miehen elämästä, mutta jotenkin minä luulin nuoren miehen elämään kuuluvan muutakin kuin päämäärätöntä olemista, pornolehtien ja alusvaatekatalogien äärellä runkkaamista (vähintään kahdesti päivässä) ja tyttöystävän kanssa harrastetun seksin laskemista. Niin ja känni-iltoja, tietysti. Kirjan kirpeän hapan sävy tulee ongelmista ymmärtää tyttöystävän maailmaa ja myös parhaan ystävän vaikeuksista ja vajoamisesta mielipuoliseen alkoholismiin. Kirjaa mainittiin hauskaksi, mutta en minä jaksa nauraa tälle. Ehkä minä en vain ollut kirjan kohderyhmää.

Olihan se silti hauskaa lukea tutuista kaupunginosista, joten varmasti lainaan kaupunginkirjaston kokoamalta listalta jotain muuta. Kirjamessuilta sai lisäksi lahjakirjana Jyväskylään sijoittuvien novellien kokoelman Murha Paviljongissa ja muita juttuja kaupungin elämästä. Ne ovat uusia tarinoita nyky-Jyväskylästä, mutta voisihan sitä lukea jotain vanhaakin, jossa kuvailtaisiin Jyväskylää vielä silloin, kun täällä oli puutaloja.

Luin jokin aika sitten Bo Carpelanin Axelin, ja silmiini sattui kirjastossa hänen toisen Finlandiansa tuonut teos, Kesän varjot.

En tiedä, miten Bo Carpelan (Otavan esittely täällä) sen tekee, mutta hänen kirjansa osuvat johonkin piilossa olevaan kohtaan minussa, johonkin niin syvälle, minne vain harva kirjailija saa nuolensa osumaan. Kesän varjot oli jälleen kirja, jota minun piti lukea säästellen, vain vähän kerrallaan joka ilta, sillä halusin maistella lukuja hitaasti ja rauhassa. Pelkäsin kirjan loppuvan, ennen kuin pääsisin siitä kokonaan selville. Ja loppuihan se liian aikaisin, kaikki parhaat kirjat loppuvat ennen kuin ne kirkastuvat kokonaan. Parhaisiin kirjoihin palaakin aina uudelleen juuri siksi, että niistä saa joka lukukerralla uutta irti. Kesän varjot tulen kyllä hankkimaan omaankin hyllyyni jonain päivänä, kun sopivan hintainen kappale tulee vastaan. Ja luettuani kaksi Bo Carpelanin kirjaa, olen melko mykkänä ihailusta. Joillakin ihmisillä vain on Luomisen Lahja tai Taito.

Juonen ei tarvitse olla monimutkainen tai erityisen originelli. Kyse on tunnelman luomisesta ja lukijan vangitsemisesta kirjan maailman taikapiiriin. Siinä Bo Carpelan onnistuu. Kesän varjot kertoo miehestä, joka palaa lapsuutensa kesään 1944, jolloin hänet lähetettiin maalle pommituksia pakoon. Suvun kartanossa Bergissä lapset, aikuset ja heidän maailmansa ovat rinnakkain, lomittain ja sekaisin. Ei tapahdu paljon mitään, mutta tapahtuu kaikki. Päähenkilö voi yhtä hyvin olla kertoja Mattias, hänen veljensä Jonas, keskeinen nainen Sonja - tai itse rakennus, Bergin kartano, joka kehystää tapahtumia ja luo äänineen, valoineen ja varjoineen tunnelmat tapahtumiin.

Alan olla vaiheessa, jossa alan laulaa ylistyslauluja. Liiallinen innostus tekee sokeaksi. (Ehkä joskus myöhemmin osaisin olla kriittinenkin.) Ehkä parempi että luette, mitä vuonna 2005 Finlandia-palkitun kirjan valinnut Paavo Lipponen sanoi Kesän varjoista.

Välillä tekee kyllä hyvää lukea niin sanottuja lastenkirjoja. Etsin kirjastosta oikeastaan Herra Huu -kirjoja, mutta tartuinkin Hannu Mäkelän ehkä vähemmän tunnettuun, mutta ei yhtään vähemmän ihanaan teokseen Hevonen joka hukkasi silmälasinsa.



Kirja muistuttaa siitä, kuinka aikuisten maailma on tylsä ja ikävä, kun lakkaamme näkemästä kaikkea niin kuin sen voisi nähdä. Tässä tarinassa hevosella voi olla saappaat ja pipo, se voi arvostella työkseen hevoskirjoja, opetella ajamaan autoa ja hiihtämään, eikä se ole ollenkaan kummallista. Hevonen pitää erityisesti kaalipiirakasta. Se hukkaa silmälasinsa eikä voi lukea kirjoja enää, joten se lähtee maailmalle etsimään onneaan. Matkalla se tapaa ystäviä: siilin, koiran, hiiren, variksen ja kaksi lehmää. Kaikki hevosen ystävät ovat yhtä mielikuvituksellisia. Ne pystyvät mihin tahansa, ja Mäkelä kirjoittaa sen kaiken niin kuin arkipäiväisimmän asian. Varis pelaa kirjeshakkia korpin kanssa, koira tekee puuveistoksia ja osaa lypsää, hiiri on juustomestari ja siilikin oma erityinen persoonansa. Jokaisella eläimellä on oma luonteensa, kuten kirjan henkilöillä kuuluukin olla. Se, että kirja on lastenkirja ja päähenkilöt eläimiä, ei tarkoita että heidät voisi kuvata yhtään sen yksiuloitteisemmin.

Eläimet perustavat yhdessä meijerin ja alkavat valmistaa juustoa. Se ei ole outoa. Oudosti käyttäytyvät tässä kirjassa ainoastaan ihmiset, jotka säikkyvät puhuvia eläimiä tai yrittävät käyttää niitä hyväkseen. Ihmiset ovat kirjan aikuisia.

Puhuvat eläimet olisivat ihan tavallinen kirjan aihe muuten, mutta jotenkin Mäkelä onnistuu kuvaamaan heidät niin, että he tekevät absurdeja asioita täysin normaalisti. Tätä eroa korostaa se, että kirjassa esiintyvät ihmiset kauhistelevat työtä tekeviä eläimiä. Aivan kuin Mäkelä yrittäisi osoittaa lukijalle, että katsohan, ihmiset käyttäytyvät näin ja sinäkin olet ihminen, joten muista naureskella hevosen autoilulle.

Lukukokemuksen tekevät täydellisen ihastuttavaksi Hannu Mäkelän itse tekemät yksinkertaiset piirrokset, joissa hevonen asettuu onkimaan luonnollisesti ja koira näyttää sopivan hyvin lypsäjäksi. Aikuinen minussa kirkuu, ettei koiran tassuilla oikeasti voi lypsää, mutta mitä väliä sillä on? Tekee hyvää välillä unohtaa epäolennaisuudet ja keskittyä vain hyvää tarinaan.

"Minä olen tullut oman tieni päähän. Vuosikaudet olen liikkunut ulkomailla ja suurissa kaupungeissa, hankkinut paljon mammonaa ja ryöstänyt ihmisten tavaroita kauppakirjoilla. Vaimoa minulla ei ole, ei lapsia. Kaikki on valunut minusta pois kuin hiekka sellaisesta lasista, jota käytetään ajan mittaamiseen. Elämisen voima on minusta vajennut, eikä minulle ole jäänyt mitään siitä, minkä vuoksi olen uurastanut. Sutena olen haukannut itselleni osat muiden kokoamista hedelmistä, ja nyt minulla on vain tylsät hampaat ja kasa luunväristä paperia. - - Ainoa häivä totuudesta jonka koskaan olen kokenut on niin kaukana nuoruudessa, että olen sen melkein unohtanut, ja sekin häivähdys jäi tähän maahan kun lähdin kaukomaille. Oikeasta totuudesta olen keskustellut ystäväni Raision Elavi-vainaan kanssa. Hän oli aikaisemmin viisaan mestarin opissa ja kertoi minulle vanhoilla päivillään sirusen totuudesta, jota nyt etsin."

Juha Ruusuvuori on piristävä lisä suomalaisten historiallisten romaanien kirjoittajissa. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Lemminkäisen laulun ja Nokian nuoriso-ohjaajan (joka ei ole historiallinen romaani kuin osittain, pikemminkin scifi-henkinen komedia), mutta Kaniikki Lupus on varhaisempaa tuotantoa. Pahkasika-lehden toimittajana tunnetuksi tullut Ruusuvuori kirjoittaa viihdyttäviä kirjoja, joita ei kuitenkaan ole ympätty täyteen historiallista romantiikkaa. Kaniikki Lupus on Ruusuvuoren toinen romaani, ja täytyy myöntää, että hän on ehkä kehittynyt sujuvammaksi kirjoittajaksi myöhemmissä kirjoissaan. Kerrassaan mainio keskiaikainen jännäri tämäkin kuitenkin oli.

Päähenkilö Olaus Lupus on oppinut mies, Pariisin yliopiston käynyt maisteri ja Turun Tuomiokapitulin kunnioitettu jäsen 1300-luvun Suomessa. Hän on kuitenkin kyllästynyt elämäänsä ja saa päähänpinttymän kirjasta, jonka sisältö on niin vaarallinen, että piispa on kirjan piilottanut. Lupus haluaa kirjan käsiinsä, mistä seuraa jännittäviä takaa-ajoja toisensa perään. Pitää muistaa, että eletään keskiajalla, jolloin aikakäsitys on hieman toinen - nopeat liikkeet vaikuttavat ehkä nykypäivän valossa hitailtakin. :) Lopulta Lupuskin löytää onnensa ja rauhansa, mutta vasta muutaman kuolleen ihmisen sekä monipolvisen elämän ja uskon tarkoitusta käsittelevän keskustelun jälkeen.

Jotenkin Ruusuvuori onnistuu kirjoittamaan keskiajasta niin kuin hän oikeasti olisi nähnyt sen. Muutama anakronistinen lipsahdus jäi kaikumaan mieleen, mutta tämä on kyllä aidompaa keskiajan kuvausta kuin Utriot ikinä.

Vinguin pääsiäisenä siskolleni, että kaipasin jotain hömppää luettavakseni, kun en väsymykseltäni jaksanut keskittyä mihinkään vähänkään päätä rasittavaan. Siskoni osoitti hyllystä Lily Priorin Keittiöhurmion. Hyvin osuvaa, kirja oli nimenomaan hömppää.

Päähenkilö Rosa on sisilialaisen maatilan tytär, joka syntyy ja kasvaa keittiössä. Hänen suhteensa italialaiseen ruokaan on intohimoinen, mutta rakkausdraaman jälkeen hän on sulkenut elämästään kaiken muun intohimon. Työskenneltyään 25 vuotta Palermossa kirjastonhoitajana (miten kliseinen valinta vanhanpiian ammatiksi!) Rosa tapaa L'Inglesen, joka sytyttää hänet uuteen roihuun. Sen jälkeen suurin osa kirjasta on ruokaa ja seksiä, välillä yhtä aikaakin.

Kirjan hyvä puoli ovat melkein resepteiksi saakka tarkkaan kuvatut sisilialaiset ruoat. Muu onkin aikamoista roskaa. Siskoni kuvaili kirjan henkilösarjaa friikkigalleriaksi, niin omituisia sivuhahmoja tarinasta löytyi. Ja ihan ilman syytä! En ihan oikeasti ymmärtänyt, miksi Rosalla piti olla siamilaiset kaksoset veljeksinä, kun ei heidän siamilaisuutensa tuonut tarinaan mitään oleellista, lähinnä vaan ihmetytti. Tuntui, kuin kirjailija olisi kehitellyt mielessään erilaisia jännittäviä henkilöitä ja halunnut ympätä ne kaikki samaan kirjaan, jolloin siihen ei jäänyt ainoatakaan keskinkertaista ihmistä. Mafia on mukana, totta kai, kun sisiliasta puhutaan, mutta sekin jotenkin sivussa ja etäisenä ja kliseisenä.

Mutta hieno kansi Keittiöhurmiossa oli, harmi etten huomannut skannata sitä tähän.

"Eräänä aamuna, heti päästyäni ison huoneen ikkunain ääreen, huomasin jotain epätavallista. Minulle hyvin tuttujen lentokoneiden keskellä oli aivan uusi kone. Niin isoa en ollut koskaan nähnyt. Tämä ilmeisesti yöllä saapunut vieras seisoi siinä majesteettisena toisten joukossa, kirkkaan harmaat siivet levällään. Se kiinnosti minua heti. Unohdin sen sukulaiset, jotka näyttivät kovin pieniltä sen rinnalla, ja toivotin sen tervetulleeksi. Maa ja taivas yhdessä eivät olisi voineet lähettää minulle kauniimpaa lahjaa. Otin sen isoksi toverikseni. Jaoin sen kanssa sen siivet ja jyrinän, vieläpä  komensin sen levittämään kuolemaa.
     Usein se askarrutti ajatuksiani. Olin ylpeä nähdessäni sen nousevan ilmaan päästäen ärjynnän, joka sai kaiken vapisemaan ja johon vain se yksin pystyi, ja sitten suuntaavan lentonsa hitaasti kohti etelää. Minkään muun koneen viipyminen ei ollut koskaan tehnyt minua yhtä levottomaksi. Aina minusta tuntui että se viipyi liian kauan etelässä. Ja kun se palasi, olin kuulevinani sen hengittävän vielä tavallistakin raskaammin; minusta se näytti väsyneeltä, hyvin väsyneeltä. Niinä hetkinä toivoin, ettei se koskaan lähtisi etelään, jossa sen oli taisteltava. Menkööt toiset, nuoremmat. Se tarvitsi hiukan lepoa."

Albanialaisen Ismail Kadaren vuonna 1971 ilmestynyt kirja Kivisen kaupungin kronikka on hieno kuvaus sodasta lapsen silmin. Kadare on sijoittanut kirjan omaan ympäristöönsä, pieneen albanialaiskaupunkiin Girokasteriin. Kirjan kertoja on pieni poika, joka kokee toisen maailmansodan ja näkee, mitä se aiheuttaa hänen kaupungissaan ja kaupungilleen. Kaupungit miehittäjät vaihtuvat italialaisista kreikkalaisiin tiuhaan tahtiin. Lentokoneet lentävät, niitä varten rakennetaan kenttä, joka on pienelle pojalle tärkeä. Pommituksilta suojautumisessa mielenkiintoisinta on, että juuri kertojan kotitalon kellari on määrätty kadun pommisuojaksi. Sota on niin kovin toisenlainen lapsen silmin. Kaikkein raadollisimmin tämä lapsen näkökulman erilaisuus aikuisiin nähden tulee esiin siinä vaiheessa, kun sota muuttuu sissi- ja sisällissodaksi ja naapurit tappavat toisiaan.


Ismail Kadare on siis käytännössä ainoa tunnettu albanialainen kirjailija. Hän kirjoittaa sekä ranskaksi että omalla äidinkielellään albaniaksi. Suomenkieliset käännökset on tehty ranskan kielestä, enkä voi olla ajattelematta, mitä Kivisen kaupungin kronikan nytkin rikkaasta kielestä ja vahvasta ilmaisuvoimasta ehkä on saattanut kadota kielestä toiseen käännettäessä. Häneltä on suomennettu lisäksi esikoisromaani Kuolleen armeijan kenraali ja Särkynyt huhtikuu.

Runomuotoinen romaani ei ole helppo tyylivalinta. Bernardine Evaristo tekee sen kuitenkin hienosti ja tyylikkäästi sekoittaen romaanissaan ihan kaiken: niin proosan, viitteet kirjallisuudenhistoriaan, erilaiset kielet kuin 200-luvun Londoniuminkin. Kirja vilisee anakronismeja, mutta hilpeitä sellaisia. Keisarilla voi olla Armanin tooga, ravintolassa voidaan toki soittaa jazzia ja nyky-Lontoon kaupunginosat voivat hyvin olla osa antiikin ajan maisemaa.

Keisarin kullanmurun juoni ei kantaisi sellaisenaan: köyhästä mustasta tytöstä Zuleikasta tulee rikkaan patriisin vaimo 11-vuotiaana. Se ei tietty ole reilua, varsinkin kun aviomies on aina poissa (mikä on myös hyvä asia) ja pitää tyttövaimoaan vankina kuin lintua häkissä. Zuleika on kuitenkin huomiota herättävän kaunis, ja saa kokea rakkauttakin (tässä rakkaus on lähes kokonaan sama asia kuin seksi), kun keisari Severus Septimus tulee vierailemaan Londoniumissa. Juoni ei ole persoonallinen, mutta Evariston tapa kirjoittaa rytmikästä, kaksisäkeistä runomuotoista proosaa tekee kirjasta mieleenpainuvan. Värikäs kieli ja rytinällä päälle tulvivat viittaukset eri suuntiin pitävät lukijaa hereillä ja hyvällä tuulella.

Kirja ei ole vaikea, vaan yllättäväkin helppolukuinen. Itse luin sitä hitaasti lähinnä siksi, että jäin nautiskelemaan rytmistä ja ilmaisuista, joten palasin aina välillä taakse päin ja säästelin kirjaa lukemalla vain vähän joka ilta, ettei se loppuisi liian pian. Tältä minusta antiikin kuvauksen tulee maistua: värikkäältä keitokselta oikeaa elämää, ei marmoripatsaita ja juonittelevia ylimyksiä, vaan oikeaa kadun elämää, joka ei välttämättä ihan joka suhteessa ole erilaista kuin nykyään.

Minä en osaa kuvailla tätä oikein. Lisää esimerkiksi Helsingin sanomista ja Sanna Nyqvistin arvostelusta.

Terveiset siskolleni: hyvä vinkki!

Tämä kirja oli kyllä pettymys. Lainasin sen luullen saavani jotain älykästä, kevyttä hömppää tenttiin lukemisen vastapainoksi, mutta Liekki rinnassa olikin tylsä, epätodellinen ja aivan liian dramaattinen typerässä tunteiluissaan. William Kennedy on kirjoittanut jo kahdeksan kirjaa, jotka kaikki (?) sijoittuvat New Yorkin Albanyyn. Pulizer-palkinnon hän sai vuonna 1984 kirjasta Karhiainen.

Pitäisi varmaan lukea muitakin Kennedyn kirjoja, ennen kuin alan tuomitsemaan kirjailijaa yliarvostetuksi. Liekki rinnassa oli kuitenkin niin turha kirja, etten osaa oikein keksiä siitä sanottavaa. Se sijoittui 1800-luvun viimeisistä vuosista 1910-luvulle, mutta olisi minusta voinut tapahtua muutama vuosikymmen myöhemminkin, ainakin henkilöiden vapaamielinen ja roisi käytös kertoi minusta enemmän 1920-luvun tyylistä kuin 1800-luvusta. Kennedy luettelee paljon henkilöitä, joista iso osa jää vain ohimeneviksi maininnoiksi. Tuli mieleen, että ne henkilöt ovat ehkä tuttuja hänen aikaisemmista kirjoistaan, jos kaikki hänen teoksensa kerran sijoittuvat Albanyyn.

No, se siitä. Pääsenpähän aloittamaan seuraavaa kirjaa huomenna tentin jälkeen.

"15.11. Maannut sairaana, sumuisia päiviä ja epämääräisiä ääniä, että sen pitikin tulla juuri nyt kun elämä tuntui läpeensä valaistulta! Mutta tämä heilahtelu terveen ja sairaan välillä on opettavaista ja leikkaa joutuin kaiken oikeisiin mittasuhteisiin. Rosengrenin neidit ovat käyneet minua tervehtimässä, ravistelleet peittoani, kävellä jytistäneet pitkin lattioita, ja Anna on ollut täällä silmät avuttomina, hän on vanhentunut. Ovet paukkuvat, koirat ulvovat, lapset kirkuvat jossain kaukana, ja kun tunnustelen kasvojani, ovat ne kutistuneet, en uskalla katsoa itseäni peilistä. Istun tänään pitkästä aikaa, käsi tuntuu tottumattomalta pitelemään kynää, jäykältä, mutta on kuin tämä kaikki pohjimmiltaan koskisi minua. Sain maisemakortin J.S:lta Berliinistä jossa hän vielä oleskelee. Paljon on nyt tehtävää, heti kunhan voimani palaavat: kirjoitettava kirjeitä tädeille, sisarille, palautettava lainattuja kirjoja, käytävä läpi J.S:n saatavissa olevia nuotteja ja partituureja ja sellaista mitä hän lähettää minulle, alettava taas tehdä kävelyretkiä. On marraskuu ja pimeää, menen takaisin vuoteeseeni."

Bo Carpelan on nerokas kirjailija, hieno lahjakkuus. En ihmettele, että juuri hän on tämän maan toistaiseksi ainoa kahdesti Finlandialla palkittu, sillä ainakin Axelissa hänen kykynsä tehdä vangitseva tarina on omaa luokkaansa. Axel on taitavasti rakennettu fiktiivinen elämänkerta kirjailijan isosedästä Axel Carpelanista, joka oli Jean Sibeliuksen hyvä ystävä. Axel Carpelan oli paroni, joka oli erittäin köyhänä ja ja yksinäisenä suuren osan elämäänsä. En tiedä mitkä osuudet romaanista ovat totta ja mitkä eivät, mutta ei se ole tärkeää. Mieleen jää kuva poikkeuksellisen lahjakkaasta ja samalla aikaa haavoittuneesta ja sairauden takia heikosta persoonasta, joka eli musiikista.

Kirjassa vuorottelevat kuvitellut päiväkirjamerkinnät ja suorasanainen kerronta. Kieli on kaunista, ja vaikka välillä tuntuu, että sanat soljuvat liiankin runollisina päiväkirjamerkinnöiksi, ne kuitenkin sopivat juuri tähän tyyliin, tähän henkilökuvaan. Välillä alkoi ahdistamaan oma musiikillinen mitättömyyteni: jos edes tuntisin Sibeliuksen sävellykset, niin voisin yrittää ymmärtää Axelia paremmin!

Yle on ilmeisesti tehnyt kirjasta tv-elokuvan. Sen haluaisin kyllä nähdä.

"Minulla on välistä kummallinen tunne", hän jatkoi, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu, kuin jostakin kohdasta rintaani - vasemmalta puolelta - lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee teidän pienen ruumiinne vastaavasta paikasta. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa mailia maata tulisi väliimme, pelkään, että side katkeaa ja että saan tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee - te unohdatte minut."
"En koskaan sir, te tiedätte" - mahdotonta jatkaa.

Parhaimmillaan kirja voi tosiaan tuoda "lohdun ja unohduksen onnen", niin kuin Waltari toteaa tuossa sivun laidassa. Eilen olin kurjalla tuulella, väsynyt, kipeä ja onneton. En voinut keskittyä opintoihin, vain väkisin sain itseni lukemaan 50 sivua tenttikirjaa. Edes kavereiden seura ei piristänyt. Tulin kotiin ja muistin tänään alkavan BBC:n uuden neliosaisen sarjan Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre. Siinä se oli, helpotus ikävään! Otin Brontën kirjan hyllystäni ja vaelsin 1800-luvun Englantilaisilla nummilla suurimman osan iltaa. Samoin tänään. Ja vähitellen onneton olo meni ohitse. Kun nyt suljin ja jätin Jane Eyren Mr Rochesterin luokse, olen paljon paremmalla tuulella ja tyynempi. Ehkäpä huomenna voin taas tarttua tenttikirjaan. (Syytä olisi, alkaa olla sivuja rästissä aikas paljon.)

Mitä Kotiopettajattaren romaaniin tulee, se toimi siis erinomaisena pakoreittinä. Siinä on kaikki romanttisen kirjallisuuden piirteet: lahjakas, hienostunut orpolapsi, rikas ja ilkeä kasvattitäti, suuri rakkaus, salaperäinen perintö, traagisen ja synkän salaisuuden omaava tumma, miehekäs sankari, salaperäiset, tuuliset nummet jne. jne. Jane Eyre ei ole koskaan ollut suosikkejani romantiikan kirjallisuudesta. En oikein tiedä miksi, sillä eihän se eroa tyyliltään juurikaan muista vastaavan kategorian kirjoista, kuten esim. Humisevasta harjusta, joka sen sijaan teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siitä tein lukiossa jonkin analyysinkin. Ehkä se johtuu siitä, etten pidä Mr Rochesterista, joka on ilkeä ja tyly, ja kaikki hyväksyvät sen koska "hän nyt vaan on semmoinen". Jane Eyrelle Mr Rochester ei ole kauaa tyly, koska tyttö ei pelkää hänen tiuskimistaan. Ja kohta lentelee sydämiä. (Nyt en kyllä muista, mutta mieleeni hiipii epäilys, ettei Humisevan harjun Heathcliff ole yhtään sen sympaattisempi. Tämäkin kuuluu varmaan romanttisen sankarin imagoon.) Ja Jane itse on minusta vähän ikävä, siis suoraan sanottuna tylsä persoona. En ymmärrä mitä Rochester hänessä näkee, ja ehkä juuri siksi en pääse niin lähelle tätä kirjaa kuin haluaisin päästä.

Kotiopettajattaren romaani ei ehkä ole suosikkini, mutta hyvälle tuulelle se minut sai, nimenomaan kaikessa romanttisuudessaan. On ihanaa lukea jotain, jossa hyvä on hyvää ja onni osuu oikealle ihmiselle - eikä arjen hankaluudet ole hankaluuksia. (Jane ei ikinä valita rakoista kantapäässä tai aftoista kielessä.) Janen paluu Mr Rochesterin luo saa minut aina hymyilemään onnesta: se vain on niin oikein. Ohops, taisin spoilata juonta niille, jotka aloittavat tutustumisen Brontën klassikkoon vasta tämän illan sarjasta! Toisaalta: eipä tuo juoni pääpiirteiltään kovin yllätyksellinen ole. :) Kannattaa lukea ja luultavasti myös katsoa, tämän illan sarjaa on kehuttu hyväksi uudeksi tulkinnaksi.

"Matematiikka on korkeampi kieli, jota vain harvat ymmärtävät. Salattu kuin muinaisten kulttuurien pyhät kirjoitukset, jotka pitivät yllä mysteeriä.
     Vihkiytymätön ei voi ymmärtää matematiikkaa. Ei voi käsittää, millaisille laskelmille tämä yhteiskunta todella perustuu. Nämä monimutkaiset laitteet ja laitokset. Puhe elää ihmisten välillä, eläköön. Mutta vain numeroiden avulla me löydämme tien ulos täältä ja pääsemme käsiksi siihen, miten tyhjälle kaikki rakentuu."

Jouko Sirolan Mitään pelättävää ei ole on hämmentävä kirja. Niin herkkä kuvaus rakkaudesta ja sen kaiken mahdottomuudesta ja mahdollisuudesta, että sydämeen ottaa, sydän tunnistaa. Mutta miksi ihmeessä kaiken alku ja juuri on matematiikka? Lyhyen matikan lukeneena tuplahumanistina en aina ymmärrä näitä vertauksia numeroihin ja maailmaan, joka ei olisi mitään ilman numeroita. Osa vertauskuvista on rautalangasta väännettyjä, osa kauniita ja osuvia, osa menee minulta ohi.

Romaani rakentuu lyhyistä luvuista, jotka taas ovat joko monologeja tai dialogeja ilman johtolauseita. Naisen ja miehen puheenvuorot menevät lomittain, eikä aina saa selvää kumpi on kumpi. Toisaalta aina sillä ei ole väliäkään. Olin ehkä vähän kärsimätön tämän kirjan kanssa, sillä lyhyydestään huolimatta se pitäisi ehkä lukea hitaasti ja ajatuksella eikä koko ajan uutta juonenkäännettä etsien.

Vastikään Finlandia-palkitusta kirjasta on vaikea sanoa mitään. Varsinkaan, kun kirja itsessään tekee minut jossain määrin sanattomaksi. Luin sen juuri, enkä tiedä miten kuvailisin sen herättämiä tunteita. Onnistuisin ehkä paremmin huomenna, mutta toisaalta tarvitsen tätä purkautumista juuri nyt - tuli sanat oikein tai ei.

Minusta tuntuu, että Westöstä on sanottu jo kaikki. Kirja oli kuuma aihe joulun tienoilla ja sen jälkeen, mutta hyvin iso joukko ihmisiä kuitenkin vasta jonottaa omaa vuoroaan kirjastosta. (Minä sain sen käsiini näin pian vain Hannelen ansiosta, kiitos! :) Kirjat ovat siitä hyviä, etteivät ne vanhene. Vaikka teos olisi ilmestynyt sata vuotta sitten, siitä voi keskustella koska tahansa. Kirjat eivät ole muoti-ilmiöitä, ne eivät mene ohi. Mutta aktiiviseen kirjallisuuskeskusteluun mahtuu Suomessa vain muutama aihe kerrallaan, ja siinä Westön vuoro meni tällä kertaa jo, yllättävänkin nopeasti.

Mutta asiaan: Missä kuljimme kerran on hieno romaani. Ennakko-odotukset vaikuttivat kovasti lukukokemukseen, joten kun odotin valtaisaa elämystä, jouduin ehkä vähän pettymään. Mutta vei se silti mukanaan jopa niin paljon, että eilen illalla valitsin Runoraadin sijaan Westön. Runoraadin jätän väliin vain hyvin perustein. :)

1900-luvun alkupuoliskon, erityisesti 1920- ja 1930 -lukujen Helsinki eli ja hengitti kirjassa kuin oikea Itämeren tytär, kaunis ja vaarallinen ja silti niin kesy ja lempeä. Kaupungin kuvaukseen olisi kuitenkin helpompi tarttua, jos Helsingin kadut olisivat tutummat. Helsinki-kirjailijoita löytyy paljon muitakin Westön lisäksi, mutta kuka kirjailija olisi tehnyt saman Turulle? Tai Jyväskylälle? Riku Korhonen sijoitti Kahden ja yhden yön tarinoita turkulaiseen lähiöön, mutta muistatteko muita yrityksiä herättää joku muu suomalainen kaupunkin kuin Helsinki eloon kirjallisuudessa?

Westö osaa valita kirjaansa henkilöitä, jotka ovat yhtä aikaa heikkoja ja vahvoja, kauniita ja rumia, hyvä ja pahoja. Sellaisiahan me kaikki olemme, kaikissa on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Näistä henkilöistä helpoiten kiinnyin villiin, kauniiseen Lucieen, hermoraunioiseen Eccuun ja Ivariin, oikeudenmukaiseen rassuukkaan. Ehkä kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin Cedi, joka oli tavallaan tarinan pahis. Jotenkin Westö onnistui esittämään Cedin niin, että vaikka en pitänyt hänestä enkä hänen teoistaan, minä toivoin hänelle hyvää. Niin aitoja ja jotenkin oikean oloinen kuin Westön kuvailema ihmisjoukko olikin, jäin kuitenkin hiukan ujostelemaan heitä. Sivustakatsojan olo tuli ehkä henkilöiden sosiaalisen ryhmän vieraudesta: helsinkiläisyys oli niin oleellistä, niin syvällä henkilöissä. Ja heidän ruotsinkielisyytensä myös. En samaistunut heihin, vaikka upposinkin syvälle heidän elämäntarinoihinsa.

Kun jonain päivänä luen Missä kuljimme kerran uudestaan, toivon osaavani ruotsia sen verran paremmin, että voisin lukea sen ruotsiksi. En epäile suomentaja Katriina Savolaisen taitoja, mutta tämä kirja voisi olla omalla kielellään vielä suurempi elämys. Jo pelkästään kirjan alkuperäinen nimi on kuin laulu: Där vi en gång gått.

Olen lukenut Westöltä aiemmin vain Leijat Helsingin yllä. Nyt tekisi mieli lukea kaikki hänen kirjoittamansa.

En lue Stephen Kingin kauhukirjoja, koska ne eivät vain kiinnosta. Kauhu ei ole minun juttuni, ei ole koskaan ollut. (Haa, löysin itsestäni lukuennakkoluulon!) Sen sijaan ihailen Kingiä suunnattomasti hänen kirjoittaessaan scifiä tai fantasiaa, kuten Lohikäärmeen silmät tai Musta torni -sarja. Kirjoittamisesta on Kingin taidolla hauskaksi ja sujuvaksi tekemä opas fiktion kirjoittamiseen. Puoliksi asiaa, puoliksi viihdettä.

Kirjan alaotsikko on osuvasti Muistelma leipätyöstä. Ensimmäisessä osassa King kertoo, miten hänestä tuli kirjailija. Tässä osiossa hän pääsee näyttämään omaa sanakäyttötaitoaan, ja alkupuoli onkin hauskaa luettavaa. Jälkipuolisko onkin sitten melko konkreettisiakin ohjeita aloitteleville kirjoittajille: miten pääset alkuun, mihin kannattaa pyrkiä, mitä kannattaa välttää jne. Osa ohjeista eivät tunnu olevan meidän ilmastoomme sopivia, kuten miten hankit agentin. Suomentaja on joutunut tekemään paljon kompromisseja, sillä osa Kingin esimerkeistä on suomennettu ja osa jätetty kääntämättä niiden toimivuuden takia.

Minulle kirjan huipennus oli loppupuolella, jossa King kertoo kesällä vuonna 1999 tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, josta hän juuri ja juuri selvisi hengissä. En tiennyt siitä ennestään yksityiskohtia, nytpä tiedän.

Parin päivän sisällä luin toisen kerran Hämeen-Anttilan kirjan ja kävin katsomassa Olli Saarelan elokuvan Suden vuosi. Ne ovat erilliset, erilaiset teokset, jotka kumpikin ansaitsisivat omat tekstinsä täällä, sillä niistä kirjoittaminen yhdessä menee helposti kirjan ja elokuvan vertailuksi, joka on yleensä tyhjäpäistä. Kirja ja elokuva ovat eri asioita. Mutta niiden vertailu on vain niin helppoa, että sitä tulee tehtyä. Koska olin kovin kiintynyt kirjaan, halusin mennä katsomaan elokuvan ihan yksin ilman ketään seuralaista, jotta saisin kokea sen rauhassa. Se oli hyvä ratkaisu.

Tarinan idea on yksinkertainen: on lahjakas opiskelija Sari Karaslahti, joka sairastaa epilepsiaa ja eristäytyy sen takia omaan erakkomaiseen elämäänsä. Hän on ihastunut opettajaansa Mikko Gromaniin, joka kirjan kuvaamana aikana kokee avioeron ja sen jälkeen uskomattoman rahanpuutteen ja jopa nälän, kunnes pääsee uuteen alkuun Sarin avulla. Groman ja Sari löytävät toisensa eri vaiheiden jälkeen. Heidän lisäkseen kirjassa kuvataan Mikon vaimon Mikaelan ja heidän tyttärensä Lotan maailmoja, jotka ovat kovin erilaisia perheen isään verrattuna.

Pidin sekä kirjasta että elokuvasta, mutta kirja on minulle tärkeämpi. Elokuvan ansioiksi laskisin lähinnä epilepsian hienon kuvauksen ja veden taitavan käyttämisen symbolisena elementtinä. Ja Krista Kosonen on kaunis ihanan tavallisella tavalla. Elokuva keskittyy kirjaa selvemmin Sariin ja hänen sairauteensa ja sen tuottamiin ongelmiin jättäen muut hahmot pinnallisemmiksi.

Kirja on minusta vain kertakaikkisen kaunis. Onhan se romanttinen ja onhan se hömppää, mutta olen lukenut paljon huonompaakin romanttista hömppää. Aina joskus Hämeen-Anttilan lauseet ovat koomillisia (tahallisesti?) eivätkä aina sovi muuhun tyyliin, mutta kahden kirjallisuutta rakastavan ihmisen kuvauksena Suden vuosi on kauniin ihanteellinen ja haaveellinen. Kirjat ja kirjallisuuden maailma on niin keskeinen osa henkilökuvia, etten voi olla pitämättä tästä kirjasta, vaikka Sarin ja Mikon laskettelemat kirjallisuuslainaukset ovatkin välillä vähän epäuskottavia. Tavikset kuten minä eivät nimittäin ihan oikeasti osaa kaikkea lukemaansa ulkoa, kuten kirjan Sari. Lisäksi kirja kuvaa humanistisen tutkijan tuloloukkua (tai siis tulojen puutetta), joka on aina minua koskettava aihe, sillä juuri rahallisen köyhyyden takia pelkään itse haaveilla tutkijan työstä.

Kriitikko Markku Soikkeli toteaa: "Höpsöydestään huolimatta Hämeen-Anttilan romaanilla on erityiset ansionsa." Näiksi ansioiksi Soikkeli laskee esimerkiksi epilepsian uskottavuuden. Kaikki muuhan kirjassa on höpsötystä, mutta minun maailmassani tällaista höpsötystä tarvitaan aina välillä, enkä siksi halua tai jaksa olla samaa mieltä monien Suden vuoden kriitikoiden kanssa (esim. Nuori Voima 5-6/2003). Helpompaa kuin olla kriittinen, on antaa itselleen lupa pitää sydäntä rutistelevasta romantiikastakin.

"Oli viikko 45, tiistai. Joutomaan päälle pesiytynyt tihkusade valutti päivän harmaaksi. Toistaitoiset kerääntyivät suureksi laumaksi alueen laidalle isolle kukkulalle, jonka laelta näkyi koko Joutomaa. Kukkalan takana aukesi sekava sysimetsä, iso hoitamaton alue, jota jatkui kymmeniä kilometrejä. Erään huhun mukaan metsä olisi heidän uusi sijoituspaikkansa. Oli kuultu erään Mielensivelijän puhuvan mietinnöstä, jossa oli verrattu tavallisimpien metsäneläinten ja Toistaitoisten elämäntapoja keskenään.
     Toistaitoiset seisoivat sateessa rinta rinnan; keskinäinen epäluuloisuus ja vihamielisyys oli viikkojen aikana karissut pois. Jostain sydämen, maksan ja pernan välimaastosta löytyi hädän hetkellä hiven yhteishenkeä: heillä oli yhteinen vihollinen, ja se oli Siirtäjä."

Hurjan hyvä kirja. Kova ja vaativa, mutta palkitseva myöskin. Vuonna 1993 ilmestyneessä Bronksissa Hotakainen kuvaa yhteiskuntaa, joka muistuttaa omaamme, mutta ei sitten kuitenkaan - onneksi. Kirja on äärimmäisen yhteiskuntakriittinen, ja tekee sen hyvin kärjistäen. Kärjistetty kuva maailmasta on niin ikävä, että todella toivon ettei sen ole tarkoitus esittää meidän nykyistä maailmaamme. Vaikka ajatustasolla se voikin olla sitä.

Kirjan päähenkilö on Raimo Kallio, ihmisen ja koneen sekoitus, joka rakastaa maan siirtämistä eikä muuta elämältään halua. Hän asuu Joutomaalla, joka on rähjääntynyt alue Keskustan ympärillä. Joutomaalla asuu Toistaitoisia, Työssäkäyviä ja Täyspäisiä. Joutomaalla tehdään fyysistä työtä, Keskustassa taas asuvat Mielensivelijät, jotka tekevät työtä ajatuksilla. Voi arvata, kumpi on hallitseva luokka.

Välillä Hotakaisen kritiikki on niin yliampuvaa, ettei se mene läpi. Mutta paikoitellen hän onnistui tökkäämään minuakin niin, että löysin kirjasta yhteiskuntamme piirteitä. Eikä se ollut mukava löytö. Tekisi ehkä hyvää lukea Bronks uudelleen vaikka parin vuoden kuluttua ja katsoa, miten ajatukset siitä muuttuvat ajan kanssa.

"Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties, miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavoin kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kautta, ja silloinkin saattaa vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin hermostuttavasti."

Jörn Donner (s. 1933) ei muista juuri mitään isästään Kai Donnerista (1888-1935). Siksi hän on aikaisemmassakin tuotannossaan tilittänyt suhdettaan isään, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut. Isän jalanjäljillä on näistä isäsuhdetta avaavista kirjoista viimeisin, ja jää ilmeisesti viimeiseksi, mikäli kirjan loppulausetta oikein tulkitsen: "Siksi jätän hänet tähän, karistan varjon ja hänen henkilöstä. En etsi jalanjälkiä hiekasta tai lumesta. Pöytäni on puhdas."

Ennen pöydän puhdistumista Jörn Donner kuitenkin matkustaa isänsä reittejä pitkin Siperiaan, minne Kai Donner teki kaksi tutkimusmatkaa vuosina 1911-1913 ja 1914. Isän jalanjäljillä on hykerryttävän kiinnostava seikkailu Siperiaan kahdessa eri aikatasossa. Jörn Donner lainaa runsaasti isänsä päiväkirjoja ja kirjeitä, mutta havainnoi myös tarkasti ja kriittisesti nykypäivän Venäjää ja Siperiaa. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole kirjoittanut tieteellistä teosta, mutta lopusta kyllä löytyvät kohtalaisen tarkat merkinnät, joiden avulla lähteisiin pääsee käsiksi.

Kai Donner oli kielitieteilijä, ja hänen Siperian matkojensa motiivi oli tutkia suomensukuisten kansojen kieliä ja tapoja. Hän toi matkoiltaan paljon myös esineistöä, mm. kokonaisen ehjän reen. Näkyvin matkojen tulos tässä kirjassa ovat hänen ottamansa valokuvat. Niistä on mahtunut kirjaan tietenkin vain osa, mutta niitä on käytetty taitavasti. Kirja on hienosti taitettu, kuvia todella pysähtyy katsomaan, eikä vain selaa niiden ohitse. Osassa kuvista on tehty rinnastus 2000-luvun ja 1910-luvun välillä: sama paikka, eri aika. Värikuva, mustavalkokuva. Isän ottama kuva, pojan ottama kuva.

Seikkailunjanoiselle Isän jalanjäljillä tarjoaa kuvauksia matkoista hyytävässä pakkasessa, shamaanien rituaaleista, juopottelevista samojedeista ja pahoinpidellyistä naisista. Kansatieteilijälle tai historioitsijalle se avaa myös kuvan tutkimuksenteosta, kenttätyön vaikeuksista ja myös onnistumisesta sekä tutkimuksen tekemisen muuttumisesta nykypäivään verrattuna. Kirja on minulle tärkeä myös erinomaisen hienon ulkoasunsa takia: sen kuvia voi vain katsella lukematta tekstiä lainkaan. Mustavalkoisten kuvien katselu on jotenkin rauhoittavaa; ne tuntuvat kuiskivan tarinoita aivan toisesta maailmasta, niin kovin kaukaa.

Lisää aiheesta esim. Ylen elävässä arkistossa (hyvin kiinnostava Jörn Donnerin haastattelu) ja Agricolassa.

Niin että kiitos Joulupukille, joka toteutti toiveeni ja toi Donnerin kirjan. Toivoin sitä kovasti viimeistään sen jälkeen, kun kirjamessuilla näin Donnerin itsensä kertomassa kirjastaan.

Lainasin tämän, koska kannen perusteella se oli sellaista aivoja tyhjentävää, hyväntuulista romanttista hömppää, jota kaipasin gradustressin keskellä. Olihan kirja hömppää, mutta ei ihan niin piristävää kuin toivoin.

Kirjan keskushenkilö Lydia Blessing on vanha nainen, joka asuu yksin isossa kartanossaan, yksin ja ketään kaipaamatta. Kotiapulainen käy päivisin, ja puutarhaa hoitaa Skip-niminen nuori mies. Skip ottaa salaa hoitaakseen pahvilaatikossa löydetyn vauvan, ja kun Lydia saa sen selville, alkaa myös hänen elämänsä muuttua. Pieni lapsi tuo ilon ja rakkauden jälleen myös erakoituneelle vanhalle naiselle.

Juoni on ihan kevyt, siis lupaavaa aivojentyhjennystä. Valitettavasti pidän vain enemmän niistä hömppäkirjoista, jotka eivät ole kaikessa typeryydessään näin realistisia. Vuodet kuin kuiskaus ei ole todellinen, mutta se yrittää olla. Se poikkeaa kevyiden kirjojen sarjasta esimerkiksi siinä, että yleensä kirjan keskeiset nuori mies ja nuori nainen laitetaan pariskunnaksi. Mutta ei tässä. Yleensä sydän menee järjen ohitse, mutta ei tässä. Suuri juonispoilaus: Skip ei saa pitää löytämäänsä vauvaa. Ei tietenkään saa, vaikka kaikkien romantiikan sääntöjen mukaan hänen olisi kuulunut saada pitää lapsi, sillä hän rakasti sitä vauvaa enemmän kuin mitään muuta. Monia muita juonikuvioita kirjasta kyllä löytyy, kuten esimerkiksi suvun synkkä salaisuus, joka paljastuu vasta loppuvaiheessa. Hui. Suvulla on kyllä myös toinen synkkä salaisuus, mutta sitä ei piilotella, se kerrotaan heti. Ja onhan Skipilläkin oma taustansa.

Kartanon kuvaus on hienoa ja herkkää, tekee mieli päästä itse näkemään Blessings. Kuvaus amerikkalaisesta pikkukaupungista ja toisaalta myös vanhan naisen kokema muutos ajassa ovat kiinnostavia. Paikoitellen kirjan kuvaukset ovat kuin luontorunoja. Lopun harmonian ja maalauksellisuuden rikkoo yksi asia: raha. Minulle jäi vaikutelma, että päähenkilöt tulivat onnellisiksi vasta, kun saivat isoja summia rahaa. Miksi ihmeessä väittää näin?

Puhua aina totta, suoraan ja epäröimättä? Vai valehdella joskus, jotta toisella olisi parempi olla? Voiko huijauksen sallia, jos joku haluaa tulla huijatuksi, siis on onnellisempi jos tilanteeseen ei puututa? Tove Jansson osoittaa, kuinka vaarallista ja monesti epäsopivaa ehdoton rehellisyys on. Ja silti me ihannoimme rehellisyyttä.

"Tove Jansson on kirjoittanut tiivistunnelmaisen romaanin kahden ihmisen ja kahden elämänkatsomuksen välisestä taistelusta sekä rehellisyyden ja petoksen monista kasvoista." (Takakansi)

Kirja kertoo Katri Klingistä, hänen Mats veljestään ja taiteilija Anna Aemelista. He asuvat pienessä kylässä meren rannalla, ja pienessä kylässä on pienen kylän haittapuolet: juorut, rooliodotukset, ennakkoluulot ja niin edelleen. Katri on rehellinen ja suora hämmentävine keltaisine silmineen, ja kun hän alkaa oikoa Aemeliniin kohdistuneita petoksia, kaikki muuttuu. Yhtä en vieläkään ymmärrä: miksi kanit ovat kukallisia?

En ole lukenut Muumien lisäksi muuta Janssonin tuotantoa kuin yhden kirjan (Haru, eräs saari), mutta tämän jälkeen tekee kyllä entistä enemmän mieli.

"Patiolle johtava pariovi on turvonnut niin tiukasti kiinni puitteisiinsa, että minua arveluttaa käyttää voimaan niiden avaamiseen. Ikkunat saattaisivat haljeta. Alaosa pysyy kuin höyläpenkkiin ruuvattuna mutta yläosa raottuu auki, taipuu ikään kuin haluten irti kamanoista, vapauteen. Se on rakkauden kuva: toinen puoli tahtoo irti, toinen pitää tiukasti kiinni. Haen siivouskaapista työkalulaatikon, yritän vasaran ja taltan avulla iskeä rakoa kynnyksen ja oven alareunan väliin. Onnistun siinä mutta taltta painaa oveen jäljet, vahingoittaa sitä. Sekin on rakkauden kuva."

Helena Sinervo sai tästä Eeva-Liisa Mannerin fiktiivisestä elämänkerrastaan Finlandiapalkinnon vuonna 2004. Ja ansaitusti saikin, kirja oli samalla aikaa hiljentävä ja hengästyttävä kuvaus yksinäisen, ongelmaisen ja minusta monin tavoin onnettoman ihmisen elämästä. Varsinainen elämänkerta kirja ei ole, sillä se on fiktiivinen eikä kata koko Mannerin elämää. Sinervo sai palkinnon, mutta Mannerin suku nosti kirjasta äläkän: se ei kuvaillutkaan kiiltokuvamaista runoilijaa, vaan paljasti herkän ja kipeän ihmisen, jossa oli myös vikoja. Eivät tainneet kuunnella kun Sinervo sanoi, että tämä ei ole totta, tämä on keksittyä, tämä on tarina. Ei tutkimus vaan tarina. Fiktiivisiä elämänkertojahan on kirjoitettu muitakin viime vuosina. Tulee mieleen ainakin Rakel Liehun Helene Scherfbeckistä tekemä. Sitä en tosin ole lukenut.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka ovat suurimmalta osaltaan toisistaan irrallisia. Kehyskertomuksena Eeva-Liisa menee korjauttamaan Espanjan-kotiaan, jonka katto on romahtanut maanjäristyksessä. Periaatteessa tarina sijoittuu muutamaan kuukauteen jossain 1970-luvun alkupuolella, olisiko ollut 1972, en muista. Välillä kuitenkin piirretään kuvia niin lapsuuden Viipurista kuin muiltakin kohdilta elämää.

Tutkailin kirjapäiväkirjaani ja huvin vuoksi laskin lukemieni kirjojen määrän vuosilta 2004, 2005 ja 2006. Huolestuttava, joskaan ei yllättävä havaintoni oli, että lukutahtini on hidastunut vuosi vuodelta. Kun vielä 2004 luin vuodessa yli 80 kirjaa, on viime vuoden saldo säälittävät reilu 60 teosta. En laskenut sivumääriä tai muuta sellaista, joten turha vinkua että olisin muka lukenut paksumpia kirjoja nykyään. Ei siitä ole kyse. Nykyään vain luen niin paljon sellaista, mitä en laita kirjapäiväkirjaan, että rentoutumislukemiselle jää vähemmän aikaa. Opiskelu vie energiaa lukemiselta. Kun ensin koko päivän lukee kirjastolla tenttiin, niin useinkaan ei ensimmäisenä kotiin tultua tee mieli ottaa kirjaa käteen, vaan herkemmin tulee vaikka istuttua netin ääressä tai katsottua tv:tä. Harmi. Jotta tilanne ei näyttäisi kirjapäiväkirjassa niin huonolta, voisin kirjoittaa sinne myös tenttikirjat, mutta minusta ne eivät kuulu sinne. Ne eivät sovi kirjapäiväkirjani tyyliin.

Tuli mieleeni, että onko muuttuneet lukutapani taas yksi osoitus siitä, että olen kasvamassa aikuiseksi. Pahin pelkoni toteutuu, eikä Junibackenista ostamillani kiekurapillereillä tunnu olevan vaikutusta. Siis eikö ole aikuisen elämää se, ettei löydä vuorokaudesta enää yhtä paljon aikaa kirjaseikkailuihin, vaan joutuu komentamaan itseään tyyliin "ennen kello yhdeksää illalla ei saa olla romaani kädessä koska pitää tehdä töitä!" Masentavaa.

Tajusin samalla, että pidän tällä hetkellä kaksinkertaista kirjapäiväkirjaa, sillä kirjoitan myös blogiini kaikesta lukemastani. Tänne tosin voisi kirjoittaa myös tenttikirjoista. Ei kaksinkertaisuus silti haittaa, sillä pidän perinteisestäkin kirjapäiväkirjastani, enkä halua jättää loppuosaa sen sivuista tyhjäksi. Siihen mahtuu varmasti vielä tämä vuosi, ja jos lukutahtini hidastuu samalla vauhdilla, voi siihen mahtua vielä vuosi 2008kin. Täytän sitä niin kauan kuin jaksan siitä innostua.

 

Viikinkiromaanien klassikko! Tästä voisi muutamakin historiallisten romaanien kirjoittaja ottaa mallia. Vaikka Bengtssonin kirja ei ole millään tavoin erityinen, se vie mukanaan ja Ormiin ja hänen huonekuntaansa suorastaan kiintyy, niin että lopussa harmittelee kirjan loppumista. Yhtään kertaa en itkenyt, mutta sen sijaan nauroin kyllä ääneen useasti kirjan aikana.

Lukemani versio sisälsi molemmat Orm Punaisesta kirjoitetut kirjat, jotka ovat ilmestyneet Ruotsissa vuosina 1941 ja 1945. Ilmeisesti kriitikot eivät tykänneet kirjoista niiden ilmestyttyä, sillä ne eivät olleet moderneja vaan vanhojen saagojen tapaan kirjoitettuja, siis vanhahtavan tyylisiä. Minusta tyyli sopii kirjaan hyvin, ja kielen rytmi imee mukaansa ja luo omalla tavallaan illuusiota matkasta menneisyyteen. Viikinkien elämä tulee lähelle ja vaikuttaa kaikessa romattisuudessaan jopa realistiselta. Ajattelin monta kertaa, että näin se varmaan on ollut: kuolemaan suhtauduttiin hyvin eri tavalla kuin nykyään, ihmisten väliset suhteet perustuivat toisenlaisille säännöille, jotka kaikki tunsivat, kristinuskon leviäminen oli hyvinkin takkuista alkuunsa ja rakkaus merkitsi varsin paljon muuta kuin mitä me ajattelemme nykyään.

Kerrassaan maukas kirja aloittamaan uusi kirjavuosi.

 

"En tiedä, tapahtuuko muillekin samaa; joskus kun tunsimme olevamme neljän seinän sisälle suljettuina talossamme Kultaisen sarven laitamilla, kun joskus odottelimme jostakin kartanosta tai palatsista kutsua jota ei koskaan tuntunut kuuluvan, kun nautiskelimme keskinäisestä vihastamme tai virnistelimme toisillemme laatiessamme taas uutta tutkielmaa hallitsijalle, me kumpikin saatoimme näissä arkielämän pikkuasioissa kiinnittää yhtaikaa huomiomme yhteen ainoaan pieneen yksityiskohtaan: märkään kohtaan, jonka olimme yhdessä nähneet sateessa sinä aamuna, kahden puun väliin narulle ripustetun pyykin väreissä ja muodoissa piilevään geometriaan, kielen lipsahdukseen, joka toi äkkiä mieleen elämän symmetrian! Nämä ovat niitä hetkiä, joita kaipaan eniten. Ja tästä syystä olen palannut varjoni kirjan ääreen kuvitellen, että joku utelias ihminen lukee sen vuosiakausia, kenties satoja vuosia Hänen kuolemansa jälkeen ja näkee mielessään pikemminkin oman elämänsä kuin meidän elämämme, tämän kirjan, jota en suuremmin murehtisi, vaikka kukaan ei sitä lukisikaan, ja johon olen kätkenyt Hänen nimensä, haudannut sen, tosin en kovin syvälle, sen sisäpuolelle, niin että voisin vielä kerran haaveille rutonaikaisista öistä, lapsuudestani Edirnessä, sulttaanin puutarhassa viettämistäni ihanista hetkistä, siitä ensimmäisestä kerrasta, jolloin näin Hänet parrattomana passan ovella, ja kylmistä väreistä selkäpiissäni. Jokainen käsittää, että minun on saatava haaveilla näistä asioista uudelleen voidakseni vielä kerran koskettaa sitä elämää ja niitä unelmia, jotka kadotimme: minä uskon kertomukseeni!"

Valkoinen linna on kaksoisolentotarina, mutta kuvaa myös kiinnostavalla tavalla kulttuurien kohtaamista 1600-luvun Istanbulissa ja muualla Turkissa. Kertoja on venetsialainen oppinut nuorimies, joka joutuu turkkilaisten vangiksi ja orjaksi. Hän päätyy istanbulilaisen miehen omistukseen. Näiden kahden miehen yhdennäköisyys on hämmentävä. Samanlaisten kasvojen lisäksi heitä yhdistää myös tiede, ja jakaessaan tietojaan he jakavat myös elämänsä keskenään, rajattomuuteen asti. Venetsialaismies yrittää opettaa turkkilaista ystäväänsä, mutta oppii itsekin samalla paljon. Kuka minä olen? on heidän opiskelunsa mielenkiintoisin kohta, se joka herättää eniten ajatuksia minussa lukijana. Kuinka vain virheiden kautta näemme itsenne kokonaisina, todellisina. Ja kuinka vaatii rohkeutta tunnustaa virheensä ääneen.

Ronja Ryövärintyttäressä on sitä jotain. Se on kyllä yksi suosikeistani Astrid Lindgrenin kirjoista, ellei suosikkini. Rakastan Ronjan keväthuutoa, rakastan hänen rohkeuttaan olla pelkäämättä mitään, hänen suoraa ja yksioikoista oikeudenmukaisuuttaan. Ihailen Loviisan tyyneyttä ja viisautta tilanteessa kuin tilanteessa ja taitoa selviytyä Matiaksen kanssa; Matiaksen, joka elää kaiken niin kovin täysillä, niin ilot, surut kuin pelotkin, kaikki suurilla kierroksilla. Rakastan Ronjan metsää, jossa hän kohtaa Birkin. Ja tietenkin rakastan myös Birk Borkanpoikaa, punatukkaista veljeä, joka kaipaa ja odottaa Ronjaa aina kun he ovat erossa ja nauraa helähdyttävästi ja iloa täynnä seuratessaan siskonsa edesottamuksia.

Mutta minusta on tullut auttamattoman vanha. Todellakin. Olen onnistunut pilaamaan suuren osan Ronja Ryövärintyttären viehätyksestä ajattelemalla liikaa. Ronja ja Birk ovat lapsia, ja niin kuuluu ollakin, he eivät ikinä kasva isoiksi ja joudu pohtimaan elämänsä järjestymistä. Silti en voinut olla kuvittelematta sitä. Sanomattakin on selvää, että tässä sadussa Ronja ja Birk ovat aina yhdessä.

"Hur många gånger tänker du rädda mitt liv, söstra mi?"
"Lika många gånger som du räddar mitt", sa Ronja. "De är bara så att vi inte klarar oss utan varann. Det har jag förstått nu."

Mutta koska kumpikaan heistä ei halua ryhtyä ryöväriksi, on heidän tehtävä jotain muuta kasvettuaan aikuisiksi. Mutta mitä se voi olla? Mikä yhteisö ottaa joukkoonsa kaksi ryövärien parissa kasvanutta ryöväriruhtinaiden lasta? Näin pitkälle ajateltuani totesin, että ehkäpä Matiaksen ja Borkan yhteinen ryövärijoukko muuttuu ajan myötä vanhetessaan vähän siivommaksi ja yhteiskuntakelpoisemmaksi, vähän niin kuin jäävät eläkkeelle, mikä mahdollistaisi Ronjan ja Birkin tulevaisuuden jossain muiden ihmisten parissa. Haluan ajatella näin, koska tämä on satu, ja satu on opettavainen ja hyvä. En halua nähdä vaihtoehtoa, jossa Ronja ja Birk sitten kuitenkin ryhtyvät ryöväreiksi ja tulevat kuuluisiksi kauheudestaan. Tai realistista vaihtoehtoa: Ronja kuolee 15-vuotiaana lapsivuoteeseen. Mahtavaa. Ei ei ei, onnellinen loppu sen olla pitää, onnellinen loppu jossain läheisessä pikkukylässä tai pienessä torpassa keskellä heille rakasta metsää.

En halua ajatella vaikeasti, jotenkin liian aikuismaisesti. En halua, että Ronja ja Birk kasvavat, haluan pitää heidät lapsina ikuisesti, vaikka minä en voikaan. Kirjojen maailmassa se onneksi on mahdollista. Niinpä jätän heidät luolaansa, jonka edustalla nuotio hiipuu, kesän hämärä yö laskeutuu ja Ronja laulaa Birkille Loviisan Susilaulun. Siellä heidän kuuluu olla, kaksi lasta kesäisenä yönä.

Ihastuin norjalaisen Lars Saabye Christensenin (mikä tuo Saabye muuten on? Toinen etu- vai toinen sukunimi? Toinen etunimi vissiin.) Velipuoleen joku vuosi sitten, joten heti kun kirjastossa silmiini osui uutta tuotantoa häneltä, niin tarrasin kiinni kuin tahmatassu. Pari päivää myöhemmin luin Hesarista arvostelun, jossa Mallia ei erityisemmin kiitelty. En ole kyllä aivan yhtä tuomitseva kuin lehden kriitikko, mutta pakko myöntää, että Malli jäi kauas Velipuolen taiasta ja vangitsevuudesta.

Kirja kertoo Peter Wihl -nimisestä kuvataiteilijasta, joka sairastuu sokeuttavaan silmäsairauteen. Se on murskata hänen elämänsä, mutta siitä selvitäkseen hän myy itsensä pahoilaiseen verrattavalle hahmolle. Ratkaisu on julma ja kuvottava, mutta myös tehokas. Kirjan loppu sen sijaan... Se on ehkä vähän turhankin dramaattinen. Toisaalta kesympi loppu ei sopisi tähän tarinaan.

Kirjan nimi hämmensi. Reilusti yli puolenvälin sain lukiessani pohtia, miksi ihmeessä kirjan nimi on Malli, kun se selvästi kertoo maalaajasta. Mutta selvisihän sekin sitten, melko loppupuolella.

Ihan hyvä kirja Malli silti oli. Se ei missään nimessä vähentänyt uskoani Lars Saabye Christenseniin, vaan jään nälkäisenä odottamaan seuraavaa teosta.