Olipakerran vinkkasi minua lukemaan Erlend Loelta Marian ja Josén rakkaustarinan. Kirjan ulkomuoto oli poikkeuksellinen tässä tiiliskivien maailmassa: kirja on pieni, ohut kirjanen, vihko melkein. Tekstiä siinä ei ole juuri lainkaan, tarina on lyhyt, mutta sitä tukee ihanasti Kim Hiorthoyn kuvitus.

"José on kaikkialla. Yhtäkkiä hän on alhaalla tamppaamassa Marian jalkakarvoja, pian hän onkin imuroimassa napaa, sitten hän onkin jo sormissa viilaamassa ja kiillottamassa kynsiä. Marian ruumiissa ei ole ainoatakaan paikkaa, jota hän ei tuntisi. Toiset työt ovat totta kai vaativampia kuin toiset. Mtuta José ei luista hommistaan. Hän ei pelkää tarttua toimeen. Sellaista rakastaminen saattaa olla."

Aluksi minusta tuntui, etten ymmärtänyt, mihin Loe tällä kirjalla pyrkii. Sitten päätin olla ajattelematta sitä ja keskityin itse tarinaan, ja se osui kyllä minuun ja lujaa. Yksinkertainen, mutta samaan aikaan monikerroksellinen tarina rakkaudesta ja rakastamisesta. Lukiessa ei tee mieli itkeä, sillä tarina on onnellinen, mutta minusta tuntuu että kasvoillani oli koko ajan hölmö, vähän liikuttunut ilme: voi miten se näin voikin olla!

Ja ainakin mielipiteeni Erlend Loesta muuttui kertaheitolla. Tosiasioista Suomesta oli pettymys, mutta Maria&José osoitti, että Loe osaa kirjoittaa myös minun sydämeeni.